Tunnelmia Suomesta

Pari päivää on tässä ehtinyt ihmetellä Suomen kuvioita. Kulttuurishokki on ollut karkeasti arvioiden massiivisesti suurempi kuin kesäkuun lopussa Japaniin saapuessa. Ennen Tokioon tuloa ehti kai innoissaan tuudittautua siihen kulttuuriin niin hyvin, että mikään ei oikeastaan rassannut, kaikki oli vain hienoa ja jännittävää. Tokiosta sen sijaan oli niin vaikea lähteä takaisin Suomeen, että kai siitä pystyi jo ennakoimaan jotain.

Ensimmäisen kerran järkytyin jo lentokentällä Suomen asiakaspalvelun tasosta, kun sain kenttävirkailijalta nenäkkään vastauksen ystävälliseen kysymykseen, ja kun kassatäti kentän taxfree-kaupassa ei kohottanut katsettaan tietokoneestaan vastatessaan mun tiedusteluihin. Sen jälkeen on ollut vaikeuksia tottua kaupoissa jonottamiseen, kalliiseen ruokaan, myöhästyviin juniin, oikeanpuoleiseen liikenteeseen ja autioihin katuihin. Sääkin on ollut piristävästi märkä, kylmä ja sateinen.

Vaan löytyypä sitä jotain hyvääkin. Ruokakaupassa oli mullistavaa, kun tiesi mitä osti ilman arvailua. Ulkona on valoisaa vielä kello puoli kuusi illalla, jolloin totuin lähtemään töistä jo hämärtyvään Tokioon. Ja onhan sitä aina mukava palata omaan kotiin ja nukkua omassa sängyssä.

Blogi loppuu nyt tähän. Mä palaan opiskelijan hehkeään arkeen ja varmasti joskus vielä Tokioon. Sayonara!

Sayonara to arigato gozaimasu

Reissu on nyt sitten paketissa ihan kirjaimellisestikin, kun tuo rinkka tuossa pönöttää lattialla saumat ratkeamaisillaan. Huomenna herätys klo 5.30 aamulla ja sitten kohti Tokion hulivilisevää aamuruuhkaista juna-asemaa ja sieltä edelleen Naritan lentokentälle. Täytyy jo nyt alkaa henkisesti valmistautua lentoon, lentsikat ei kyllä ole tippaakaan mun mieleen muuta kuin ulkoapäin.

Tokion to do -listalle jäi muutamia juttuja, kuten kabuki-teatterissa tylsistyneenä torkahtelu, teeseremoniassa teen ja tarjoiluastian yltiöpäinen ylistely ja sumopainimatsissa höllyvistä pakaroista nautiskelu. Tokion kuuluisan kabuki-za-teatterin ulkopuolella tuli sentään käytyä, teetä join japanilaisen puutarhan keskellä teehuoneessa ja sumopainia katselin televisiosta syyskuun tournamentin aikaan, joten ihan märkäkorvaksi en jäänyt kyseisten kulturellien tapahtumien suhteen.

Viimeinen työpäivä oli varsin leppoisa ja sain hommistani hyvää palautetta, mikä tietysti lämmitti mieltä täällä jäätävässä syyssäässä (vain 20 celsiusta - oon ollut puolipäivää kananlihalla). Toimistolta oli vaikea lähteä, ja viihdyin siellä pyörien ympyrää ja juoruillen muiden kanssa iltakuuteen, vaikka olisin ollut vapaa lähtemään jo aiemmin. Voisin harkita tekeväni viimeisiä työpäiviä työkseni, oli kyllä niin rentoa meininkiä ja kaverit toiselta puolelta osastoa huuteli jo päivällä, että älä nyt enää mitään töitä siellä tee.

Mikäli voimat riittää niin joutuu kai sitä vielä Suomen puolelta huomenna kommentoimaan, millainen shokki oli palata kylmään ja pimeään kotimaahan ja kuinka vaikeaa on puhua ihmisten kanssa suomea. Tokioon ja Japaniin palaan varmasti vielä takaisin, ja onhan tänne jatkossa helppo tullakin, kun tuntee jo kaksi kourallista ihmisiä täältä valmiiksi.

Mutta nyt, sayonara täältä Tokion päästä!

Kesä paketissa ja yli äyräiden

Suoritin juuri rinkan pakkauksen loppuun, mikäli sitä nyt lopuksi voi sanoa, kun kohtuullisen monta tavaraa on vielä rinkan ulkopuolella, ja rinkka pullottaa niin ettei sinne yksinkertaisesti mahdu enää mitään. Ei ole kyllä ikinä ollut näin haastavaa pakata, kaikki mahdolliset taikatemput tavaroiden kutistamiseksi ja rinkan tilavuuden kasvattamiseksi piti ottaa käyttöön jo silloin kun sängyllä oli vielä vuorellinen tavaraa. En ymmärrä kuka mun kämpän ehti täyttää sillä kaikella rojulla kesän aikana, tänne tullessa taisi rinkka olla vain puolillaan.

Pakkausta ei tietty helpota yhtään se, että kun japanilaisesta kaupasta ostaa jotakin, se kääräistään hienohin papereihin ja pussukoihin ihan automaattisesti. Kuka niitä taideteoksia sitten raaskii avata, mukavampi ne on tunkea rinkkaan ruttuun hienoissa kääreissä. Kotona voi sitten ruttusia kääreitä avata ja miettiä että olisiko ollut kivempi jättää sekin 2g paperia Tokioon ja saada muutama kuutiomillimetri lisää tilaa.

Vaan on sitä suuria uhrauksiakin joutunut tekemään oman hyvinvointinsa ja tavaroidensa mukaantulemisen eteen. Tokioon jää kaikkea pikkumukavaa kuten hotelli Sheratonista ensimmäisenä Tokion-yönä kähvelletyt pikkupakkaukset, joista löytyy niin hammas- kuin hiusharjaakin, tohvelit, kenkienpuhdistuspyyhkeitä (?) ja hienolla Sheraton-designilla plyysätyt kirjekuoret ja -paperit. Lisäksi jälkeen jää limsatölkin kokoinen ja -näköinen purnukka, jonka juoma-aukosta olisi pitänyt kasvaa mansikka. Jäi se tölkki kuitenkin korkkaamatta, joten en saanut yhtään mansikkaa tänä kesänä. On se väärin.

Tietokone pitää kyllä sellaista ääntä nyt että kohta ei tarvitse konetta pakata ollenkaan mukaan. Ei varmaan ole kovin normaalia että näppäimistön nappeja painellessa kuuluu sellaista ääntä että pari mutteria olisi irti jossakin tuolla sisälmystössä.

Viimeiset vapaapäivät

Heräsin lauantaiaamuna tajuamaan että mulla on edessä kaksi viimeistä vapaapäivää Tokiossa. Ensi viikolla pitää vielä pari päivää painaa töitä, ja sitten varhain keskiviikkoaamuna tiputan kämpän avaimen alakerran postilokeroon ja painan asuintalon ulko-oven kiinni viimeistä kertaa.

Viikonloppu on mennyt aika haikeissa tunnelmissa. Eilen sain to do -listalta vedettyä vielä pari kohtaa ylitse, kun harrastin viime hetken turismia toikkaroimalla ympäri kaupunkia tekemässä viimeisiä kiinnostavia juttuja. Kävin Tokion mainosmuseossa, jossa esiteltiin mainontaa aina Edo-aikakaudelta (v. 1600-1850) asti. Olivat varsin japanilaishenkisiä silloin muinoin, sitten 1900-luvulla tuli länsimaalainen tatsi mukaan. Museon parasta antia oli telkussa pyörivät mainokset, joita sai katsoa haluamaltaan vuosikymmeneltä. Mä katoin muutamia 70-luvun pätkiä ja non-stoppina vuoden 2006 mainoksia ja olivat kerrassaan hilpeitä ja aivan käsittämättömiä.

Mainosten jälkeen turismoin jokiristeilyllä, joka kulkee Sumida-jokea pitkin ja laivasta saa ihailla pariakymmentä erilaista siltaa. Ostelin tuliaisia Asakusan temppelikaupunginosasta, kävin kaverin kanssa Tokion yhdessä suosituimmista sushiravintoloista (kepoisa 1h 15min jonotus) ja illalla tapasin vielä kaikki kesän aikana löydetyt Couchsurfing-kaverit. Ilta oli hilpeä siihen asti, kunnes piti heittää jäähyväiset ja pohdiskeltiin, että nähdäänkö seuraavan kerran vuoden vai kymmenen päästä. Ei ollut helppoa se.

Reissu alkaa olla paketissa. Huomenna meen pankkiin tekemään tilisiirron Suomeen, se kun pohdintojeni mukaan saattaisi tulla halvemmaksi kuin käteisen raahaus ja vaihto euroiksi. Vielä on kaksi päivää aikaa ahtaa vatsa täyteen sashimia eli raakaa kalaa, sitä tuun täältä varmasti ensimmäisenä kaipaamaan. Huomenna lähteepi myös Suomeen päin paketti, joka sisältää mun loppuvuoden ruuat - sobanuudelia, tempurajauhoa, seesamisoosua, merilevää, misotahnaa. Nam.

Tokioon saapui syksy juuri sopivasti näin vähän ennen kuin hilpaisen pois. Tänään mulla loppui kolme kuukautta kestänyt shortsikausi ja jouduin vetämään pitkälahkeiset jalkaan. Asteita on enää reilu 20 C, mikä tarkoittaa että ulkona paleltaa pelkällä t-paidalla, ja ohuita huiveja on ilmestynyt katukuvaan ihmisten kauloille. Taidan jäätyä siellä Suomessa keskiviikkona.

Tokion tietovirrat osa 2

Löysin sattumalta herttaisen tiedotteen puhuvista roskiksista, jotka ovat syyskuun aikana kummastuttaneet ja ihastuttaneet Helsingin kaduilla. Uutinen tuntui jotenkin takapajuiselta täällä puhuvien pömpeleiden luvatussa maassa. Tokiossa en ole sentään puhuvaan roskikseen törmännyt, mutta kaikella muulla mahdollisella sitten onkin jatkuvasti asiaa.

Normaalimmasta päästä on metro- ja juna-asemat kuulutuksineen. Kuulutellaanhan niillä kaikkialla maailmassa, mutta Tokion asemilla tiedotuksentarve on vielä hitusenverran suurempi. Saapuvan junan ohella tiedotetaan pysähtymättä ohiajavasta junasta, asemalta lähtöä tekevälle junalle huikataan terveiset ja asemalle saapuvalle junalle on myös asiaa. Melkoisen tutuksi on tullut aamuiset "Ohayoo gozaimasu! Meguro, Meguro desu" eli "Hyvää huomenta! Tämä on Meguro(n asema)". Junassa sisällä tietysti kuulutetaan joka välissä niin japaniksi kuin englanniksikin että tämä juna menee sinne-ja-tänne, seuraava pysäkki on se-ja-se, ovet aukeavat x puolelta. Bonuksena tulee muutaman pysäkin välein että älä puhu kännykkään ja sulje puhelimesi mummo-invalidipaikkojen lähellä.

Myös hisseillä ja liukuportailla on omat tarinansa jaettavana. Hisseissä kailotellaan kerrosnumeroa ja parhaimmillaan kerrotaan että nyt ovet sulkeutuu. Liukuportaat muistuttaa portaiden loppupäässä että muista nostaa jalkojasi, portaat päättyvät. Rekka-autoista ja muista ei-henkilöautoista tulee välillä jotakin pilipalimusiikkia ja sitä seuraa aina samanlainen turina, mutten ole päässyt perille, mitä siinä yritetään sanoa.

Joillain palvelualojen ihmisillä on puhetulva päällä, esimerkiksi kaupan kassalla kassa sanoo jokaisen tuotteen hinnan ja/tai nimen samalla kun pimpauttaa sitä viivakoodinlukijassa. Noin yleisestikin japanilaisilla on vähän turhan paljon mulle asiaa, mihin fiksuna tyttönä vastaan yleensä hai eli joo, mitään ymmärtämättä.

Kulttuurieroja

Vietin juuri melkein 11 tuntia toimistolla, minkä jälkeen kotiin kävellessä ei silmät meinanneet pysyä auki. Meidänkin osastolle jäi vielä useita heppuja painamaan duunia, kun sieltä laahustin pois puoli kahdeksan jälkeen. Japanilaisilla on joku uskomaton draivi jolla ne jaksaa sellaista päivästä toiseen, tosin onneksi meidän firmassa ollaan sen verran humaaneja, että ylitöiden tekemistä ei suositella. Silti porukka viihtyy siellä aivan liikaa.

Täällä työpäivä sentään alkaa tunti tai pari myöhemmin kuin Suomessa. Meidän toimistorakennukseen on suurin ihmisvirta kello yhdeksältä. Kahdeksalta on aivan autiota ja ilmastointikin menee päälle vasta puoli yhdeksältä, joten kasiksi hiostavaan toimistoon saapuminen ei ole mitenkään nautinnollista. Meidän firma on sikäli poikkeuksellinen rakennuksen muihin firmoihin verrattuna, että meillä suurin osa jaksaa tulla töihin vasta kymmeneksi.

Koreaan verrattuna täälläkin on sentään varsin leppoisat työajat. Kollega kertoi suomalaisesta, joka muutti perheineen Koreaan ja häkeltyi paikallisten aikaisesta aamusta myöhäisiltaan kestävästä työpäivästä. Kun hän sattui kysymään paikalliselta, että milloin he näkevät lapsiaan, oli vastauksena hämmästely ja kummastelu, että miksi niitä lapsia pitäisi nähdä.

Tiistaina Korean-reissun jälkeen lentokentältä kotiin palatessa sitä taas huomasi, kuinka täyteen Tokio on ahdettu ihmisiä. Täällä ehti siihen jo sen verran turtua ettei sitä niin huomannut, ennen kuin kävi vähän tuulettumassa Korean puolella. Siellä tilaa oli runsaammin ja kadutkin leveitä. Väkeä Soulissa pitäisi olla vain pari miljoonaa vähemmän kuin Tokiossa, mutta koska kaikki asukkaat istuu koko päivän toimistossa, siellä oli turisteilla mukavasti tilaa kävellä.

Tokion ylikansoitusta.

Pohjois-Korean kielletyt hedelmät

Tässä on saanut kohtalaisen monelle kertoilla että millaista oli Pohjois-Koreassa, ja kun olen koko päivän sitä jo treenannut niin kaipa voisin sitä salaista kirstua avata vähän tännekin.

Epänormaaliudet alkoi oikeastaan jo Japanissa lentokentällä, kun matkatoveri ja kollega Eeva huomasi ilmoituksen, että japanilaisilta voidaan evätä pääsy takaisin Japaniin, jos ovat käyneet P-Koreassa. Eeva sitten japanilaisena tietysti häkeltyi ja kysyi lentokentän henkilökunnalta, että mitäs se sellainen tarkoittaa. Vastaus oli tyly, "emme voi taata takaisinpääsyä". Mä läksin hotellilta sitten tapaamispaikkaa ja bussia kohti yksin klo 5.30 lauantaiaamuna, ja Eeva jätti homman väliin.

Herra Kim Jong-ilin viimeaikaisten terveysongelmien vuoksi herra ei tuona lauantaiaamuna ollut myöntänyt kellekään lupaa saapua maahan, ja siellä sitten pönötettiin rajalla ja mietittiin mitä tehdään. Jossain vaiheessa tuli tieto että saatiin lupa, ja sitten köröteltiin sisään. Rajalla tietysti syynättiin läpi moneen kertaan niin ihmiset kuin laukut.

Ennen matkaa annettiin ohjeet miten Pohjos-Koreassa toimitaan ja mitä siellä ei saa tehdä. Rajojen sisälle ei saanut viedä mitään painettua sanaa (kirjoja, lehtiä), elektroniikkaa (läppäreitä, kännyköitä, latureita, akkuja), liian tarkkoja tallennusvälineitä (kameroita joiden linssi oli yli X millimetriä halkaisijaltaan) ym. Valokuvia ei saanut ottaa kuin siellä missä erikseen sanotaan, että nyt voi kuvata. Silloinkaan ei saanut valokuvata kuin kyseisen nähtävyyden suuntaan. Bussin ikkunasta valokuvaaminen oli ehdottoman kiellettyä.

Bussikierroksen ohjelmaan kuului käynti vesiputouksella, tylsässä museossa ja jonkun muinaisen ukkelin talossa, sekä jonkun kuuluisan sillan pällistelyä ja kilpikonnapatsaiden kuonojen hiplausta. Itse käyntikohteet oli siis jokseenkin onnettomia ainakin koreaa taitamattomalle, kaikki opastukset kun tuli vain maan omalla kielellä ja englantia ei osattu. Vaan eipä mitkään P-Korean vesiputoukset olleetkaan se syy miksi sinne piti päästä käymään, vaan matkan mielenkiintoisinta antia oli jokin ihan muu.

Yhteensä meitä kulki P-Koreassa 6 bussillista ihmisiä. Bussit kulki aina letkassa, ja niiden edessä ja takana vartioi useampi henkilöauto, ettei mikään bussi lähde sooloilemaan. Jokaiseen bussiin nousi myös 3 pohjoiskorealaista vahtimaan, että ollaan siivosti. Kun bussit pysähtyi, matkanjärjestäjät kiirehti ulos muodostamaan muurin, jolla näytettiin, mihin asti oli sopivaa mennä. Käytännössä oltiin siis kuin eläimet häkissä.

Paikalliset ei saaneet tulla bussien lähelle ollenkaan, vaan jokaisen kylätien varrella 50 metrin päässä autotieltä oli vartija, jonka ohi paikalliset ei saaneet tulla. Niiden takana sitten näkyi isoja porukoita, jotka katseli meitä kiinnostuneina. Tien vieressä olevien rakennusten pihoilla ei ollut ketään, mutta kun siristeli silmiään ja katseli ikkunoista sisään (yhdessäkään huoneessa ei ollut valoja), alkoi erottaa että ikkunat oli täynnä tuijottavia nassuja. Yhdessäkään talossa ei ollut kaikki ikkunat ehjinä, vaan aina oli jossain joku sirpaleina. Noin yleisestikin talot näytti siltä, että niissä on asuttu viimeksi 20 vuotta sitten.

Kaesongin kaupungissa pääsi näkemään paikallisia edes hitusen lähempää. Vaatteissa oli eri värejä noin viisi kappaletta, ja lähes kaikilla naisilla oli polvipituinen hame ja edestä napitettava paita. Muoti oli suoraan 60-luvulta. Autotiet oli leveitä mutta autoja ei ollut yhtään lukuunottamatta paikallisbusseja, jotka olivat aivan täynnä. Paikalliset kulki polkypyörillä. Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli se 2 sekuntia kestänyt vilahdus, kun bussin ikkunasta näin jonkinlaisen koulun sisäpihalle. Pihalla oli noin 5-vuotiaita pieniä poikia varmaankin parisataa kappaletta, ja he seisoivat suoremmissa riveissä kuin me osattiin ikinä ala-asteella, vaikka kuinka yritettiin. Kaikilla oli yhtenäinen asustus, ryhti suorana, raajat ja koko keho jähmettyneinä aivan paikoilleen. Edessä seisoi joku iso jamppa jakamassa propagandaa ja opettamassa lapsia tavoille.

Etelä-Korean puolelle palatessa rajalla katsottiin kaikkien kamerasta valokuvat läpi, ettei oltu kuvattu mitään sopimatonta. Alla edes pieniä palasia siitä mitä kulissien takana on, ne ei ehkä aivan jetsulleen ole sallittuun suuntaan kuvattuja. Onneksi ei pamput rajalla huomanneet.

Kahteen ylläolevaan yritin edes jotenkin vangita talojen rähjäisyyttä. Lähes kaikki talot oli harmaita romukasoja.
Paikanpäällä näki hieman paremmin työmaata, valokuvassa ei oikein onnistunut. Ei olisi Suomen työturvallisuusvirastot tykänneet.