perjantai 3. lokakuuta 2008

Tunnelmia Suomesta

Pari päivää on tässä ehtinyt ihmetellä Suomen kuvioita. Kulttuurishokki on ollut karkeasti arvioiden massiivisesti suurempi kuin kesäkuun lopussa Japaniin saapuessa. Ennen Tokioon tuloa ehti kai innoissaan tuudittautua siihen kulttuuriin niin hyvin, että mikään ei oikeastaan rassannut, kaikki oli vain hienoa ja jännittävää. Tokiosta sen sijaan oli niin vaikea lähteä takaisin Suomeen, että kai siitä pystyi jo ennakoimaan jotain.

Ensimmäisen kerran järkytyin jo lentokentällä Suomen asiakaspalvelun tasosta, kun sain kenttävirkailijalta nenäkkään vastauksen ystävälliseen kysymykseen, ja kun kassatäti kentän taxfree-kaupassa ei kohottanut katsettaan tietokoneestaan vastatessaan mun tiedusteluihin. Sen jälkeen on ollut vaikeuksia tottua kaupoissa jonottamiseen, kalliiseen ruokaan, myöhästyviin juniin, oikeanpuoleiseen liikenteeseen ja autioihin katuihin. Sääkin on ollut piristävästi märkä, kylmä ja sateinen.

Vaan löytyypä sitä jotain hyvääkin. Ruokakaupassa oli mullistavaa, kun tiesi mitä osti ilman arvailua. Ulkona on valoisaa vielä kello puoli kuusi illalla, jolloin totuin lähtemään töistä jo hämärtyvään Tokioon. Ja onhan sitä aina mukava palata omaan kotiin ja nukkua omassa sängyssä.

Blogi loppuu nyt tähän. Mä palaan opiskelijan hehkeään arkeen ja varmasti joskus vielä Tokioon. Sayonara!

tiistai 30. syyskuuta 2008

Sayonara to arigato gozaimasu

Reissu on nyt sitten paketissa ihan kirjaimellisestikin, kun tuo rinkka tuossa pönöttää lattialla saumat ratkeamaisillaan. Huomenna herätys klo 5.30 aamulla ja sitten kohti Tokion hulivilisevää aamuruuhkaista juna-asemaa ja sieltä edelleen Naritan lentokentälle. Täytyy jo nyt alkaa henkisesti valmistautua lentoon, lentsikat ei kyllä ole tippaakaan mun mieleen muuta kuin ulkoapäin.

Tokion to do -listalle jäi muutamia juttuja, kuten kabuki-teatterissa tylsistyneenä torkahtelu, teeseremoniassa teen ja tarjoiluastian yltiöpäinen ylistely ja sumopainimatsissa höllyvistä pakaroista nautiskelu. Tokion kuuluisan kabuki-za-teatterin ulkopuolella tuli sentään käytyä, teetä join japanilaisen puutarhan keskellä teehuoneessa ja sumopainia katselin televisiosta syyskuun tournamentin aikaan, joten ihan märkäkorvaksi en jäänyt kyseisten kulturellien tapahtumien suhteen.

Viimeinen työpäivä oli varsin leppoisa ja sain hommistani hyvää palautetta, mikä tietysti lämmitti mieltä täällä jäätävässä syyssäässä (vain 20 celsiusta - oon ollut puolipäivää kananlihalla). Toimistolta oli vaikea lähteä, ja viihdyin siellä pyörien ympyrää ja juoruillen muiden kanssa iltakuuteen, vaikka olisin ollut vapaa lähtemään jo aiemmin. Voisin harkita tekeväni viimeisiä työpäiviä työkseni, oli kyllä niin rentoa meininkiä ja kaverit toiselta puolelta osastoa huuteli jo päivällä, että älä nyt enää mitään töitä siellä tee.

Mikäli voimat riittää niin joutuu kai sitä vielä Suomen puolelta huomenna kommentoimaan, millainen shokki oli palata kylmään ja pimeään kotimaahan ja kuinka vaikeaa on puhua ihmisten kanssa suomea. Tokioon ja Japaniin palaan varmasti vielä takaisin, ja onhan tänne jatkossa helppo tullakin, kun tuntee jo kaksi kourallista ihmisiä täältä valmiiksi.

Mutta nyt, sayonara täältä Tokion päästä!

maanantai 29. syyskuuta 2008

Kesä paketissa ja yli äyräiden

Suoritin juuri rinkan pakkauksen loppuun, mikäli sitä nyt lopuksi voi sanoa, kun kohtuullisen monta tavaraa on vielä rinkan ulkopuolella, ja rinkka pullottaa niin ettei sinne yksinkertaisesti mahdu enää mitään. Ei ole kyllä ikinä ollut näin haastavaa pakata, kaikki mahdolliset taikatemput tavaroiden kutistamiseksi ja rinkan tilavuuden kasvattamiseksi piti ottaa käyttöön jo silloin kun sängyllä oli vielä vuorellinen tavaraa. En ymmärrä kuka mun kämpän ehti täyttää sillä kaikella rojulla kesän aikana, tänne tullessa taisi rinkka olla vain puolillaan.

Pakkausta ei tietty helpota yhtään se, että kun japanilaisesta kaupasta ostaa jotakin, se kääräistään hienohin papereihin ja pussukoihin ihan automaattisesti. Kuka niitä taideteoksia sitten raaskii avata, mukavampi ne on tunkea rinkkaan ruttuun hienoissa kääreissä. Kotona voi sitten ruttusia kääreitä avata ja miettiä että olisiko ollut kivempi jättää sekin 2g paperia Tokioon ja saada muutama kuutiomillimetri lisää tilaa.

Vaan on sitä suuria uhrauksiakin joutunut tekemään oman hyvinvointinsa ja tavaroidensa mukaantulemisen eteen. Tokioon jää kaikkea pikkumukavaa kuten hotelli Sheratonista ensimmäisenä Tokion-yönä kähvelletyt pikkupakkaukset, joista löytyy niin hammas- kuin hiusharjaakin, tohvelit, kenkienpuhdistuspyyhkeitä (?) ja hienolla Sheraton-designilla plyysätyt kirjekuoret ja -paperit. Lisäksi jälkeen jää limsatölkin kokoinen ja -näköinen purnukka, jonka juoma-aukosta olisi pitänyt kasvaa mansikka. Jäi se tölkki kuitenkin korkkaamatta, joten en saanut yhtään mansikkaa tänä kesänä. On se väärin.

Tietokone pitää kyllä sellaista ääntä nyt että kohta ei tarvitse konetta pakata ollenkaan mukaan. Ei varmaan ole kovin normaalia että näppäimistön nappeja painellessa kuuluu sellaista ääntä että pari mutteria olisi irti jossakin tuolla sisälmystössä.

sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Viimeiset vapaapäivät

Heräsin lauantaiaamuna tajuamaan että mulla on edessä kaksi viimeistä vapaapäivää Tokiossa. Ensi viikolla pitää vielä pari päivää painaa töitä, ja sitten varhain keskiviikkoaamuna tiputan kämpän avaimen alakerran postilokeroon ja painan asuintalon ulko-oven kiinni viimeistä kertaa.

Viikonloppu on mennyt aika haikeissa tunnelmissa. Eilen sain to do -listalta vedettyä vielä pari kohtaa ylitse, kun harrastin viime hetken turismia toikkaroimalla ympäri kaupunkia tekemässä viimeisiä kiinnostavia juttuja. Kävin Tokion mainosmuseossa, jossa esiteltiin mainontaa aina Edo-aikakaudelta (v. 1600-1850) asti. Olivat varsin japanilaishenkisiä silloin muinoin, sitten 1900-luvulla tuli länsimaalainen tatsi mukaan. Museon parasta antia oli telkussa pyörivät mainokset, joita sai katsoa haluamaltaan vuosikymmeneltä. Mä katoin muutamia 70-luvun pätkiä ja non-stoppina vuoden 2006 mainoksia ja olivat kerrassaan hilpeitä ja aivan käsittämättömiä.

Mainosten jälkeen turismoin jokiristeilyllä, joka kulkee Sumida-jokea pitkin ja laivasta saa ihailla pariakymmentä erilaista siltaa. Ostelin tuliaisia Asakusan temppelikaupunginosasta, kävin kaverin kanssa Tokion yhdessä suosituimmista sushiravintoloista (kepoisa 1h 15min jonotus) ja illalla tapasin vielä kaikki kesän aikana löydetyt Couchsurfing-kaverit. Ilta oli hilpeä siihen asti, kunnes piti heittää jäähyväiset ja pohdiskeltiin, että nähdäänkö seuraavan kerran vuoden vai kymmenen päästä. Ei ollut helppoa se.

Reissu alkaa olla paketissa. Huomenna meen pankkiin tekemään tilisiirron Suomeen, se kun pohdintojeni mukaan saattaisi tulla halvemmaksi kuin käteisen raahaus ja vaihto euroiksi. Vielä on kaksi päivää aikaa ahtaa vatsa täyteen sashimia eli raakaa kalaa, sitä tuun täältä varmasti ensimmäisenä kaipaamaan. Huomenna lähteepi myös Suomeen päin paketti, joka sisältää mun loppuvuoden ruuat - sobanuudelia, tempurajauhoa, seesamisoosua, merilevää, misotahnaa. Nam.

Tokioon saapui syksy juuri sopivasti näin vähän ennen kuin hilpaisen pois. Tänään mulla loppui kolme kuukautta kestänyt shortsikausi ja jouduin vetämään pitkälahkeiset jalkaan. Asteita on enää reilu 20 C, mikä tarkoittaa että ulkona paleltaa pelkällä t-paidalla, ja ohuita huiveja on ilmestynyt katukuvaan ihmisten kauloille. Taidan jäätyä siellä Suomessa keskiviikkona.

perjantai 26. syyskuuta 2008

Tokion tietovirrat osa 2

Löysin sattumalta herttaisen tiedotteen puhuvista roskiksista, jotka ovat syyskuun aikana kummastuttaneet ja ihastuttaneet Helsingin kaduilla. Uutinen tuntui jotenkin takapajuiselta täällä puhuvien pömpeleiden luvatussa maassa. Tokiossa en ole sentään puhuvaan roskikseen törmännyt, mutta kaikella muulla mahdollisella sitten onkin jatkuvasti asiaa.

Normaalimmasta päästä on metro- ja juna-asemat kuulutuksineen. Kuulutellaanhan niillä kaikkialla maailmassa, mutta Tokion asemilla tiedotuksentarve on vielä hitusenverran suurempi. Saapuvan junan ohella tiedotetaan pysähtymättä ohiajavasta junasta, asemalta lähtöä tekevälle junalle huikataan terveiset ja asemalle saapuvalle junalle on myös asiaa. Melkoisen tutuksi on tullut aamuiset "Ohayoo gozaimasu! Meguro, Meguro desu" eli "Hyvää huomenta! Tämä on Meguro(n asema)". Junassa sisällä tietysti kuulutetaan joka välissä niin japaniksi kuin englanniksikin että tämä juna menee sinne-ja-tänne, seuraava pysäkki on se-ja-se, ovet aukeavat x puolelta. Bonuksena tulee muutaman pysäkin välein että älä puhu kännykkään ja sulje puhelimesi mummo-invalidipaikkojen lähellä.

Myös hisseillä ja liukuportailla on omat tarinansa jaettavana. Hisseissä kailotellaan kerrosnumeroa ja parhaimmillaan kerrotaan että nyt ovet sulkeutuu. Liukuportaat muistuttaa portaiden loppupäässä että muista nostaa jalkojasi, portaat päättyvät. Rekka-autoista ja muista ei-henkilöautoista tulee välillä jotakin pilipalimusiikkia ja sitä seuraa aina samanlainen turina, mutten ole päässyt perille, mitä siinä yritetään sanoa.

Joillain palvelualojen ihmisillä on puhetulva päällä, esimerkiksi kaupan kassalla kassa sanoo jokaisen tuotteen hinnan ja/tai nimen samalla kun pimpauttaa sitä viivakoodinlukijassa. Noin yleisestikin japanilaisilla on vähän turhan paljon mulle asiaa, mihin fiksuna tyttönä vastaan yleensä hai eli joo, mitään ymmärtämättä.

torstai 25. syyskuuta 2008

Kulttuurieroja

Vietin juuri melkein 11 tuntia toimistolla, minkä jälkeen kotiin kävellessä ei silmät meinanneet pysyä auki. Meidänkin osastolle jäi vielä useita heppuja painamaan duunia, kun sieltä laahustin pois puoli kahdeksan jälkeen. Japanilaisilla on joku uskomaton draivi jolla ne jaksaa sellaista päivästä toiseen, tosin onneksi meidän firmassa ollaan sen verran humaaneja, että ylitöiden tekemistä ei suositella. Silti porukka viihtyy siellä aivan liikaa.

Täällä työpäivä sentään alkaa tunti tai pari myöhemmin kuin Suomessa. Meidän toimistorakennukseen on suurin ihmisvirta kello yhdeksältä. Kahdeksalta on aivan autiota ja ilmastointikin menee päälle vasta puoli yhdeksältä, joten kasiksi hiostavaan toimistoon saapuminen ei ole mitenkään nautinnollista. Meidän firma on sikäli poikkeuksellinen rakennuksen muihin firmoihin verrattuna, että meillä suurin osa jaksaa tulla töihin vasta kymmeneksi.

Koreaan verrattuna täälläkin on sentään varsin leppoisat työajat. Kollega kertoi suomalaisesta, joka muutti perheineen Koreaan ja häkeltyi paikallisten aikaisesta aamusta myöhäisiltaan kestävästä työpäivästä. Kun hän sattui kysymään paikalliselta, että milloin he näkevät lapsiaan, oli vastauksena hämmästely ja kummastelu, että miksi niitä lapsia pitäisi nähdä.

Tiistaina Korean-reissun jälkeen lentokentältä kotiin palatessa sitä taas huomasi, kuinka täyteen Tokio on ahdettu ihmisiä. Täällä ehti siihen jo sen verran turtua ettei sitä niin huomannut, ennen kuin kävi vähän tuulettumassa Korean puolella. Siellä tilaa oli runsaammin ja kadutkin leveitä. Väkeä Soulissa pitäisi olla vain pari miljoonaa vähemmän kuin Tokiossa, mutta koska kaikki asukkaat istuu koko päivän toimistossa, siellä oli turisteilla mukavasti tilaa kävellä.

Tokion ylikansoitusta.

keskiviikko 24. syyskuuta 2008

Pohjois-Korean kielletyt hedelmät

Tässä on saanut kohtalaisen monelle kertoilla että millaista oli Pohjois-Koreassa, ja kun olen koko päivän sitä jo treenannut niin kaipa voisin sitä salaista kirstua avata vähän tännekin.

Epänormaaliudet alkoi oikeastaan jo Japanissa lentokentällä, kun matkatoveri ja kollega Eeva huomasi ilmoituksen, että japanilaisilta voidaan evätä pääsy takaisin Japaniin, jos ovat käyneet P-Koreassa. Eeva sitten japanilaisena tietysti häkeltyi ja kysyi lentokentän henkilökunnalta, että mitäs se sellainen tarkoittaa. Vastaus oli tyly, "emme voi taata takaisinpääsyä". Mä läksin hotellilta sitten tapaamispaikkaa ja bussia kohti yksin klo 5.30 lauantaiaamuna, ja Eeva jätti homman väliin.

Herra Kim Jong-ilin viimeaikaisten terveysongelmien vuoksi herra ei tuona lauantaiaamuna ollut myöntänyt kellekään lupaa saapua maahan, ja siellä sitten pönötettiin rajalla ja mietittiin mitä tehdään. Jossain vaiheessa tuli tieto että saatiin lupa, ja sitten köröteltiin sisään. Rajalla tietysti syynättiin läpi moneen kertaan niin ihmiset kuin laukut.

Ennen matkaa annettiin ohjeet miten Pohjos-Koreassa toimitaan ja mitä siellä ei saa tehdä. Rajojen sisälle ei saanut viedä mitään painettua sanaa (kirjoja, lehtiä), elektroniikkaa (läppäreitä, kännyköitä, latureita, akkuja), liian tarkkoja tallennusvälineitä (kameroita joiden linssi oli yli X millimetriä halkaisijaltaan) ym. Valokuvia ei saanut ottaa kuin siellä missä erikseen sanotaan, että nyt voi kuvata. Silloinkaan ei saanut valokuvata kuin kyseisen nähtävyyden suuntaan. Bussin ikkunasta valokuvaaminen oli ehdottoman kiellettyä.

Bussikierroksen ohjelmaan kuului käynti vesiputouksella, tylsässä museossa ja jonkun muinaisen ukkelin talossa, sekä jonkun kuuluisan sillan pällistelyä ja kilpikonnapatsaiden kuonojen hiplausta. Itse käyntikohteet oli siis jokseenkin onnettomia ainakin koreaa taitamattomalle, kaikki opastukset kun tuli vain maan omalla kielellä ja englantia ei osattu. Vaan eipä mitkään P-Korean vesiputoukset olleetkaan se syy miksi sinne piti päästä käymään, vaan matkan mielenkiintoisinta antia oli jokin ihan muu.

Yhteensä meitä kulki P-Koreassa 6 bussillista ihmisiä. Bussit kulki aina letkassa, ja niiden edessä ja takana vartioi useampi henkilöauto, ettei mikään bussi lähde sooloilemaan. Jokaiseen bussiin nousi myös 3 pohjoiskorealaista vahtimaan, että ollaan siivosti. Kun bussit pysähtyi, matkanjärjestäjät kiirehti ulos muodostamaan muurin, jolla näytettiin, mihin asti oli sopivaa mennä. Käytännössä oltiin siis kuin eläimet häkissä.

Paikalliset ei saaneet tulla bussien lähelle ollenkaan, vaan jokaisen kylätien varrella 50 metrin päässä autotieltä oli vartija, jonka ohi paikalliset ei saaneet tulla. Niiden takana sitten näkyi isoja porukoita, jotka katseli meitä kiinnostuneina. Tien vieressä olevien rakennusten pihoilla ei ollut ketään, mutta kun siristeli silmiään ja katseli ikkunoista sisään (yhdessäkään huoneessa ei ollut valoja), alkoi erottaa että ikkunat oli täynnä tuijottavia nassuja. Yhdessäkään talossa ei ollut kaikki ikkunat ehjinä, vaan aina oli jossain joku sirpaleina. Noin yleisestikin talot näytti siltä, että niissä on asuttu viimeksi 20 vuotta sitten.

Kaesongin kaupungissa pääsi näkemään paikallisia edes hitusen lähempää. Vaatteissa oli eri värejä noin viisi kappaletta, ja lähes kaikilla naisilla oli polvipituinen hame ja edestä napitettava paita. Muoti oli suoraan 60-luvulta. Autotiet oli leveitä mutta autoja ei ollut yhtään lukuunottamatta paikallisbusseja, jotka olivat aivan täynnä. Paikalliset kulki polkypyörillä. Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli se 2 sekuntia kestänyt vilahdus, kun bussin ikkunasta näin jonkinlaisen koulun sisäpihalle. Pihalla oli noin 5-vuotiaita pieniä poikia varmaankin parisataa kappaletta, ja he seisoivat suoremmissa riveissä kuin me osattiin ikinä ala-asteella, vaikka kuinka yritettiin. Kaikilla oli yhtenäinen asustus, ryhti suorana, raajat ja koko keho jähmettyneinä aivan paikoilleen. Edessä seisoi joku iso jamppa jakamassa propagandaa ja opettamassa lapsia tavoille.

Etelä-Korean puolelle palatessa rajalla katsottiin kaikkien kamerasta valokuvat läpi, ettei oltu kuvattu mitään sopimatonta. Alla edes pieniä palasia siitä mitä kulissien takana on, ne ei ehkä aivan jetsulleen ole sallittuun suuntaan kuvattuja. Onneksi ei pamput rajalla huomanneet.

Kahteen ylläolevaan yritin edes jotenkin vangita talojen rähjäisyyttä. Lähes kaikki talot oli harmaita romukasoja.
Paikanpäällä näki hieman paremmin työmaata, valokuvassa ei oikein onnistunut. Ei olisi Suomen työturvallisuusvirastot tykänneet.

tiistai 23. syyskuuta 2008

Soulin eksotiikkaa

Koreat tuli ja meni. Käteen jäi hämmennystä, kaaosta, palatseja ja kimchiä, sekä liikaa Korean woneja eli paikallista rahaa.

Soul muistutti hirveän paljon Pekingiä. Kaupungissa oli sekaisin moderneja pilvenpiirtäjiä ja hehkuvia ostosalueita, sekä vanhoja palatseja ja perinteisiä ulkoilmamarketteja, joissa myytiin kaikkea kankaista kumilenkkeihin ja paikalliseen ruokaan. Hintataso oli Tokiota halvempi, mutta ei mitenkään merkittävästi vaatteiden osalta, ellei halunnut marketeilta ostaa sekunda-Pradaa ja -Guccia. Julkinen liikenne oli kuitenkin huomattavasti halvempaa ja takseistakaan ei kuulemma olisi köyhtynyt kovin paljoa, ruokaa sai ehkäpä noin 20% Tokiota halvemmalla. Kahdessa päivässä oli kuitenkin aika hankala tehdä valistunutta analyysia yleisestä hintatasosta, joten kukin käyköön itse tekemässä omat päätelmänsä.

Me tavattiin yksi Couchsurfing-heppu joka ystävällisesti pyöritti meitä Soulissa yhden päivän ajan. Ilman niitä arvokkaita vinkkejä oltaisiinkin oltu melkoisen hukassa, sillä meidän etukäteisvalmistelut jäi vähän vajavaisiksi. Katseltiin presidentin palatsia ja muita hienoja pytinkejä ja maisteltiin paikallisia herkkuja kimchiä eli kiinankaalia tulisessa soosissa sekä ginseng-teetä, jonka salaisen aseen eli ginsengin pitäisi olla terveellistä ja etenkin mieskuntoa parantavaa.

Toisena päivänä pyörittiin marketeilla, eksyiltiin, etsittiin kuumeisesti hangwaa eli korealaisia keksejä tuliaisiksi toimistoon ja erityisesti ihmeteltiin aamuviiteen auki olevia tavarataloja ja 24h vuorokaudessa pyörivää markettia. Tavattiin yksi nuori suomalaisraukka joka on kolmen kuukauden työpaikkavaihdossa Soulissa ja puskee 12-tuntista päivää töissä. Maassa maan tavalla, kuulemma.

Korealaista ruokaa leimaa tulisuus ja itsetekemisen riemu, kun pöydät on varustettu grilleillä ja ruokansa saa itse kokata. Japanilaiset sunnuntaimatkailijat saapuu Souliin pikavisiiteille itsegrillatun lihan himoisina, mutta meiltä jäi sellaset testaamatta. Me grillattiin tulista (yllätys) mustekalaa ja oli oikein herkkua.

Muita jännittäviä kohteita oli Soulin yliopisto (yksi niistä noin miljoonasta), jonka College of engineeringiä (oli ruma) ja urheilustadionia (oli hieno) käytiin kuikuilemassa. Lisäksi seikkailtiin lemmikkieläinkaupoille omistetulla kadulla ja katteltiin kurttuisia koiria aivan liian pienissä häkeissä. Yöllisellä bussiajelulla ajeltiin Soulin keskellä olevalle kukkulalle ja ihailtiin kaupungin valomerta.

Temppeli ja vahdinvaihtoseremonia tjsp.

Perinteisessä korealaistalossa oli parhaillaan mainoskuvaukset käynnissä.

Marketin ruokavalikoimaa. Huomatkaa halkaistu sianpää oikealla - se töpseli on kärsä.

Aiheesta mystinen Pohjois-Korea lisää ensi jaksossa.

torstai 18. syyskuuta 2008

Matkailu avartaa

Huomenna lennän Tokion vilinästä Soulin hulinaan ihastelemaan hieman korealaista kulttuuria. Joskus muinoin varattiin työkaverin kanssa viiden päivän matka tuohon mystiseen maahan, ja nyt on sitten odottelu pikkuhiljaa ohi ja päästään tositoimiin. Ensi tiistai on Japanissa sopivasti pyhäpäivä, joten saatiin mukavasti järkättyä tähän väliin pikku reissu.

Etelä-Korea on mulle melkoisen suuri kysymysmerkki, maasta ei oikein tiedä mitään muuta kuin palasia historiasta. Muistan sen olleen iso juttu, kun Pohjois- ja Etelä-Korean urheilijat marssivat yhtenä ryhmänä Sydneyn olympialaisten avajaisissa vuonna 2000. Silloin kai sitä alkoi vähän enempi mietiskellä, että mikäs maa se sellainen Korea on. Nyt oon tässä ahkerasti yrittänyt imeä kaikenmaailman Korea-tietoutta, ja Soul alkaa näyttää aivan tuskastuttavan mielenkiintoiselta paikalta.

Jottei sukellus Korean hienouksiin jäisi liian vajavaiseksi, makeaa täytyy tietysti saada mahan täydeltä eli Pohjois-Koreassa täytyy käydä samaan hengenvetoon. P-Koreaan taitaa nykyisin edes jotenkin päästä itsenäisenä turistinakin, mutta helpoiten itsensä järkkää sisään osallistumalla ryhmämatkalle. Meillä on noin 12-tuntinen reissu lauantaina Pohjois-Korean puolelle, jonka aikana pitäisi nähdä niin luontoa kuin kaupunkiakin. Lystille tulee hintaa 200 000 Korean wonia, puolenpäivän piipahdus Koreoiden rajoilla olisi ollut puolet halvempi.

Mikäli blogikirjoituksia ei ala seuraavan kerran ilmestyä viimeistään tiistaina, niin olen varmaan ottanut Pohjois-Koreassa valokuvan väärässä paikassa ja mut on heitetty vankilaan (hyvällä onnella).

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Muistilista seuraavalle kerralle

Poislähdön fiilis alkaa töissä konkretisoitua, kun siellä täällä joku huikkaa että Janni hei, joko sulla on viimeinen viikko, milloin lähdet, miltä tuntuu, mitä viet Japanista Suomeen, mitä teet viimeisinä päivinäsi. Henkilöstöhallinnon hurmaava Morita-san tuli tänään juttelemaan matkakulukorvauksista ja samalla muisteltiin sitä kuumaa heinäkuun 1. päivää, kun tupsahdin tumput suorina ja korvat märkinä firman respaan klo 10 aamulla tapaamaan Morita-sania. Kylläpä siitä tuntuu olevan kauan, vaikka aika täällä onkin mennyt vauhdilla.

Japanilainen kollega luetteli lounastauolla mulle pitkän listan ruokatuotteita, joilla saan kotonakin kokkailtua misokeittoa, tempuraa ja japanilaisia vihannespikkelssejä. Pari päivää ennen lähtöä pitäisi sitten käydä ruokakaupassa harjoittelemassa japanintaitojaan ja etsimässä näitä listalla olevia neuloja kulman takana sijaitsevasta heinäsuovasta.

Vielä pitäisi ehtiä liian moneen paikkaan ja tehdä liian monta juttua. Aika hyvin oon kuitenkin saanut tehtyä kaikkea sitä, mitä silloin heinäkuun alun kuumuudessa paperille listasin. Suurimpia näkemättä- ja tekemättäjättämisiä taitaapi olla kabuki-teatterin ja sumopainin ihastelu. Kabukia en vain dementiaani ja laiskuuttani tainnut saada aikaiseksi. Kyseessä on teatteritaide, jonka yksi esitys kestää kuutisen tuntia ja liput maksaa sen mukaisesti. Onnettomammat saa sentään ostaa reilulla 6 eurolla lipun piippuhyllylle vain yhteen kohtaukseen, eli pois olisi selvinnyt varmaankin tunnissa. Seuraavalla kerralla sitten.

Sumopainikisat alkoi juuri muutama päivä sitten Tokiossa ja televisio on pullollaan sumopainia. Liput huviin olisi maksaneet 25 eurosta ylöspäin, ja tuokin epäopiskelijaystävällinen hinta olisi ollut jälleen piippuhyllypaikasta. Kehän edustan paikasta olisi sitten saanut maksaa jotakin tähtitieteellistä, joten seuraavalla kerralla sitten sekin. Television välityksellä oon kuitenkin nautiskellut kyseisestä urheilulajista, ja kyllä se varsin sievältä näyttää. Loistavalla japaninlukutaidollani oon tulkannut taulukoista että heput on pari-kolmekymppisiä, 180-senttisiä ja 150-kiloisia.

Disney Sea Worldiakin pari tuttua Dubaista kehui niin mielettömästi, että melkein olin jo menossa. Sinnekin sitten joskus toiste.

tiistai 16. syyskuuta 2008

Kohteliaisuutta hyvässä ja pahassa

Paikallisten kanssa jutellessa parasta antia on se, kun ottaa puheeksi japanilaisten omituiset tavat ja kulttuuriset piirteet. Hämmästyttävän hyvin japanilaisetkin osaa pukea sanoiksi sen, mitä esimerkiksi japanilainen kommunikaatiokulttuuri oikeasti on.

Tuossa päivänä jonain tuli puheeksi paikallisen kanssa, että mistä ruoista hän ei tykkää. Inhotusta aiheuttavat ruoat hän kyllä luetteli mulle ihan sujuvasti, mutta kertoi samaan hengenvetoon sitten tarinan siitä kun oli joutunut syömään inhokkimustekalaa, koska japanilaiseen tapaan ei voinut sanoa 'ei', kun kysyttiin sopiiko mustekalaravintola porukan illanviettopaikaksi. Siinä sitä sitten syötiin vaikka yhtään ei maistunut.

Omien tutkimusteni mukaan jokainen japanilainen hihkaisee oishii (herkullista) aina kun pistää uutta ruokalajia suuhunsa, ja kehaisee kawaii (söpö) aina jos joku esittelee hänelle ostamaansa uutta paitaa/laukkua/sahanpurua/mitä vaan. Jos olisin aiemmin keksinyt, niin olisin elokuun synttäribileissä tarjonnut 'Jannin erikoista' eli jotakin ällön makuista kakkua, ja kerännyt japanilaisilta kommentteja.

Tänään työkaveri kyseli yhdestä meneillään olevasta käyttäjätutkimusesta, että onko siinä kenties japanilaisia mukana. Japseilta kun ei ole toivoakaan saada palautetta negatiivisista asioista, muuta kuin ehkä kiertelyn ja kaartelun jälkeen. Jotenkin se kuulosti ihan varteenotettavalta pointilta.

Hieman erilaista japanilaista kulttuuria on sitten se, kuinka täällä palvellaan kaikkia kuin kuninkaita ja hommat pyörii erittäin syvän kunnioituksen ja avunantosopimusten vallitessa. Erehdyin yksi päivä kysymään hiljaisella laitakaupungin juna-aseman junainfotiskillä alueen karttaa, ja neitiparka sitten etsi mulle karttaa kaikkialta seuraavat viisi minuuttia. Lopulta sitten löytyi yksi kappale jostakin, ja tyttö kovin tyytyväisenä hymyillen ojensi ainokaisensa mulle.

Palvelualttius tuli viikonloppuna puheeksi yhden japanilaisen kanssa, joka kertoi ulkomaille matkatessaan tajuavansa, kuinka hemmoteltu onkaan täällä asiakaspalvelun luvatussa maassa. Oli raukka ihan järkyttynyt ulkomailla, kuinka hommat toimii raa'assa lännessä. Täällä sitä vaan hymyillään, huudetaan irashaimaseeta tai konbanwaata ja saatetaan eksynyttä turistipoloista puoli kilometriä sen sijaan että huitaistaan kädellä, mihin suuntaan sitä kannattaisi seuraavaksi mennä eksymään.

maanantai 15. syyskuuta 2008

Tsukuba-san

Tulipas valloitettua sitten vielä yksi vuori Japanista. Oon edelleen sitä mieltä että musta voisi tulla uusi Gustafsson ja voisin alkaa suunnitella jo vuorikiipeilyretkeä Alpeille. Se vaan on niin mahtavaa.

Couchsurfing-sivustolla huhuiltiin kuukausi sitten halukkaita vuorivaellukselle 877 metriä korkealle Tsukuba-vuorelle ja minähän reippaana ilmoittauduin heti. Viime lauantaina sitten pistettiin hynttyyt ihan fyysisesti yhteen ja lähdettiin porukalla asuntoautolla kohti Mt. Tsukubaa, jonne ajoi kolmisen tuntia Tokiosta. Meitä oli matkassa 11 aikuista, 2 lasta, 1 koira ja 7 eri kansalaisuutta.

Lauantai-ilta vietettiin mukavasti leireillen eli levitettiin asuntoauton sisältö nurmikolle jossakin Tsukuba-sanin rinteellä ja keitettiin padassa nuotiolla ruokaa. Pimeän laskeuduttua istuttiin ringissä nuotion äärellä ja kerrottiin kauhujuttuja, samalla kun 7-vuotias nuori neiti juoksi pelokkaana edes takaisin asuntoauton ja nuotion väliä ja 3-vuotias pikkuherra soitti kitaraa. Illan aikana jouduin miljoonatta kertaa selittämään millaista on suomalainen ruoka, ja bonuskysymyksinä pohdittiin Suomen työttömyysprosenttia, elintasoa ja suomen kielen kielioppia.

Sunnuntaina sitten lähestyttiin vakavammissa merkeissä Tsukuba-sania, kun alettiin kavuta kohti huippua. Arvioitu kipuamisaika oli 100 minuuttia, mutta pikkuihmisten kanssa aikaa meni yhteensä 3 tuntia. Pikkuherrakin kiipesi ainakin 100 metriä itse, muun ajan taisi viettää iskän olkapäillä. Koira vietti ylimääräisen aikansa lätäköissä. Paluumatkalla tehtiin desilitrasta maitoa ja lusikallisesta sokeria jollain kepulikonsteilla jäätelöä. En ymmärrä miten se on mahdollista, mutta jotenkin automaagisesti noista aineksista syntyi passelia tavaraa kun ne sulki muovipussiin, pisti suljetun pussin muovirasiaan ja pussin päälle jäitä ja suolaa, ja ravisteli purkkia 10 minuuttia. Kaikenlaista sitä keksitään.

Huomatkaa horisontti vasemmalla!

Huipulla.

perjantai 12. syyskuuta 2008

Koiran elämää

Kävelen aamusin töihin joenrantaa, ja pikkukatu joen vieressä vaihtuu juuri ennen duunirakennusta puistokujaksi. Oon tässä viimeisen parin viikon aikana analysoinyt eräällä puistokujan penkillä majailevia mummeleita, joilla on valtava määrä pikkusia koiria mukana. Koirat on varsin komeissa pukimissa, kaulapannoissa ja ties missä asusteissa, varsin sööttejä siis.

Kollega on myös koiraihmisiä, ja Tokion koiraihmiset on tutkimusteni mukaan aika erikoisia. Omia puudeleita puunataan oikein urakalla kaiken maailman hoitoloissa; täältä löytyy muun muassa koirahotelleja, jonne koirat viedään leikkimään jos mamma on matkoilla, ja koirakylpylöitä, joissa saa varmasti jos jonkinlaista karvanhoitoa otukselleen. Kollegan koiralla oli pari viikkoa sitten synttärit, ja juhliin tuli tietysti kasa muita koiria ja toki oli oikein kakkukin tilattu. Kun kollega on työmatkalla, koira pistetään koirahoitolaan, joka perustaa koiralle oman blogin. Blogiin henkilökunta kirjoittaa joka päivä, mitä koiralle kuuluu, ja lisäksi ottaa joka päivä karvanaamasta kuvan ja lisää sen blogiin. Omistaja voi sitten ikävissään katsella netistä miten oma mussukka voi.

Ja voi härreguud mitä kaikkea tavaraa täältä löytyykään lemmikkieläinkaupoista. Etenkin koirille on omistettu kokonaisia kauppoja, joista saa kaikkea mitä koira ikinä osaakaan pyytää joulupukilta. Ja mitä ei osaa, niin niillä voi sitten lahjoa koiraansa ihan muuten vaan.

Huomenna lähden viikonlopuksi Tsukuba-vuorelle vaeltamaan Couchsurfing-porukassa, joten turha odotella päivittelyä blogiin ennen sunnuntai-iltaa. Tsukuba-san tarjoaa kuulemma hienoja maisemia, joten mikäli säät suosii, voipi jopa olla jotain kuvia tarjolla.

torstai 11. syyskuuta 2008

Tsukijilla kalassa

Heräsin tänään klo 5 aamulla jotta pääsisin käymään Tsukijin kalatorilla, josta koko Tokion ravintolakunta hakee auringonnoustessa kalat ja ruokkii niillä sitten kaikki meidät 12 miljoonaa nälkäistä saman päivän aikana. Onneksi oli miitinki samassa talossa asuvan kollegan kanssa, joten ei voinut painaa herätyskelloa pois päältä ja jatkaa unia.

Härdelli ja pördelli oli kyllä kalatorilla melkoinen, eikä opaskirjojen varoittelut trukin alle jäämisestä kuulostaneet enää yhtään hassuilta ja liioitelluilta. Vanhoina hyvinä aikoina turistitkin pääsi katsomaan klo 5-6.30 suoritettavaa tonnikalojen huutokauppaa, mutta sitten kun globalisaatio söi maailman ja putkautti liikaa turisteja kaikkialle, niin huutokauppa suljettiin asianosattomilta. Huhujen mukaan jossain suljetussa paikassa tuona aikana kiskotaan hylkeen kokoisia kokonaisia tonnikaloja esille ja kauppa käy kuumana kuin japanilainen sauna. Tai kuumempana.

Kyllä me sitten päästiin näkemään niitä tonnikaloja kun ne putkahti sinne myyjien tiskeille ja mun 170-senttisen varteni pituiset kalasahat taiottiin takataskusta. Oli se komiaa kun kalalta haisevat kumisaappaiset japanilaisäijät sahaa hehtaarin kokoista kalaklönttiä paloiksi ja retuuttaa niiden parkojen päitä ympäri kapeita kalavetisiä kujia. Miettikääpä sitä sitten kun seuraavan kerran pistätte purkkitonnikalaa suuhun makaronin kanssa (terkkuja kaikille opiskelijoille ja KELAlle).

Herkuttelin vielä ihailemalla kalmareita, ties minkälaisia simpukoita, merisiilejä ja muita ällöjä ennen kuin päätettiin olevamme sopivan kala-aromatisoituneita jatkamaan matkaa sushiravintolaan, josta varmasti saa maailman tuoreinta sushia. Matkalla kysyin hienosti japaniksi että 'missä päin on sushiravintola?', kyllähän se sitten löytyikin. Pistettiin suihimme aamiaiseksi parit palat tonnikalasusheja, kyseinen riisinpäällyste taisi maata vielä tunti aikaisemmin huutokaupan lattialla ja muutama tunti aikaisemmin meressä. Oli herkkua. Arvatkaa väsyttikö töissä.

maanantai 8. syyskuuta 2008

Tietämyksen eksplikointia

Harjottelin töissä vähän esiintymistaitoja ja englannin suullista pitämällä puolen tunnin monologin hepuille, johon kuului kaiken maailman quality managereita. Jotain ihan tärkeitä siis ehkä vissiin. Kielitaito on täällä kyllä parantunut paljon, toisaalta huomasin myös että oon alkanut puhua englantia niin kuin japanilaiset: hitaasti ja mietiskellen. Ehkä se oli kuitenkin ihan nappi valinta, kun paikalla oli yksi kohtuullisen huonoa enkkua vääntävä uusi tulokaskin.

Esiintymistaitojakin on tainnut kertyä kouraan jonkun verran, kun en oikeen osannut panikoida tuota performanssianikaan. Oikeasti mulla oli vaan 20 minuuttia aikaa mutta saatoin innostua höpöttämään vähän liikaakin. Ei ihme että luennoitsijatkin aina lätisee yliopistolla yliajalle, siinä vaan tuntee itsensä niin merkitykselliseksi kun esittelee asiaa josta kukaan muu ei tiedä mitään.

Mun hommia jatkamaan lokakuusta eteenpäin on valittu tiimin ulkopuolelta uusi henkilö, kun tiimin sisällä ei resurssit oikein riitä. Nyt saankin sitten opettaa kolmessa viikossa kaiken viisauteni jälkipolvelle, jotta homma rullaa kuun vaihteessa ja sen jälkeen ihan jetsulleen oikein.

Opiskelutermein eli tietojohtamisjargonilla ilmaistuna oon aloittanut hiljaisen tiedon siirtoprosessin, joka on tärkeä vaihe yrityksen tietämyksen hallinnassa. Pyrkimyksenä siis olisi eksplikoida ja siirtää omaa aineetonta pääomaani mahdollisimman paljon siirtymävaiheen aikana, jotta yrityksen ja etenkin tiimin toimintakyky ei kärsi.

Ei ihme että meistä tulee konsultteja, kyllähän sitä nyt rahaa kannattaa lätkiä kouraan 3000 e/kk (dippainssin alkupalkka, sanoo TEK!) jos osaa noin monta hienoa sanaa.

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

Luonnon tiedettä

Löysin juuret sille miksi japanilaisista kasvaa sellaisia teknologiahirmuja. Ne viedään jo natiaisina viisikerroksiseen tiedemuseoon, jossa saa leikkiä kaikenlaisilla härveleillä ja tutustua tieteen ihmeisiin itse tekemällä. Kylläpä olisin halunnut olla lapsi itekin, kun kattelin sitä menoa ja meininkiä, kun naperoita viuhtoi joka suuntaan ja oivaltamisen riemu oli aivan suunnaton.

Tokiossa on kaksi tiedemuseota, ja jatkoin siis hyvin alkanutta museoviikonloppuani toisessa niistä. Museo oli idealtaan sama kuin Heureka Vantaalla, mutta touhuttavaa oli ziljoona kertaa enemmän. Mun lemppari oli mekaniikalle omistettu huone, jossa kulki koko huoneen ympäri pitkä kuulanmentävä rata. Lapsukaisten piti sitten vierittää kuulaa rataa pitkin tekemällä poppakonsteja, että kuula saatiin lukuisista esteistä ohi. Siinä väännettiin vipuja että saatiin liukuhihna liikkeelle, ruuvattiin ruuveja jotta saatiin esteet hinattua pois tieltä, vedettiin köydestä jotta kuulahissi nousi painovoimaa vastaan ja painettiin vipuvarsia alas jotta toisessa päässä tasanne nousisi ylös ja kuula pääsisi jatkamaan matkaa.


Muita mukavia juttuja oli mm. henkilöauton nostaminen ilmaan narusta kiskaisemalla ja maailman suurin saippuakupla jonka sisälle mahtui kolme (hetkellisesti aloillaan pysyvää) lasta. Kaiken muun mukavan lisäksi oli vielä erilaisia workshoppeja ja tieteen taikatemppujen esittelytuokioita (kuten kuvassa alla).


Iltapäivällä pakenin 30 asteen kuumuutta ja tavallista tukalamman tuntuista kosteutta Hamarikyun puutarhaan, jota kehutaan jopa Tokion kauneimmaksi. Ihan yhtä helppoa Tokion hälinän unohtaminen ei ollut kuin joissain esitteissä luvataan, kun pilvenpiirtäjät ja Tokio Tower pilkistää puiden takaa. Mutta kaunis pöpelikköhän se kyllä oli.

lauantai 6. syyskuuta 2008

Animemaailmassa

Joihinkin paikkoihin Tokiossa on lähes ylivoimaisen vaikea päästä. Yksi sellainen on keisarillinen palatsi, joka on auki kahtena päivänä vuodessa (turistit pääsee muulloinkin jos ilmottautuu kierrokselle X+100 päivää aikaisemmin) , ja toinen mokoma on Ghibli-museo. Aloin heinäkuun lopussa järkätä itseäni sisään kyseiseen Studio Ghiblin taiteita esittelevään museoon. Studio Ghibliä pyörittää Miyazaki-san ja kumppanit, ja tuloksena syntyy satumaisia animeleffoja kuten Henkien kätkemä ja Prinsessa Mononoke.

Museoon hankkiutuminen tapahtuu niin, että lippu ostetaan eräästä tietyn elintarvikeliikeketjun kaupassa olevasta automaatista, ja sehän toimii toki kokonaan japaniksi. Japanin miljoonat muksut on yhtä rakastuneita Miyazakiin kuin kaikki muutkin, joten vierailun päivämäärän ja tarkan kellonajan sisältävät tiketit kannattaa mennä taistelemaan automaatista ajoissa. Eipä ollut enää heinä-elokuun vaihteessa lippuja elokuulle jäljellä, joten sain odotella että syyskuun liput tulee myyntiin.

Museon nettisivujen etusivu antaa jo käsityksen siitä, ettei kyseessä ole ihan tavallinen museo. Eikä rakennus ihan normaalilta näytäkään, vaan pikemminkin suurelta lasten leikkilinnalta, jossa on rappusia, torneja, katoksia ja puutarha katolla. Sisätilat on aivan yhtä linnamaiset, eikä kyllä näyttelyssäkään mitään valittamista. Museon teatterissa mm. pyörii lyhyt animepätkä, jota esitetään yksinoikeudella museossa eikä missään muualla. Lapset pääsi kiipeilemään kissabussiin (leffasta My neighbor Totoro) ja aikuiset ymmärsi ehkä jotain originaaliluonnosten päälle. Parasta taisi olla juuri se, että linnoitus kuhisi iloisia ja vauhdikkaita muksuja, jotka tosiaan osasivat ottaa kaiken irti vierailusta. Olivat varsin hurmaavia.

Joitain Miyazakin tuotoksia katsellessa ei voinut kuin ihmetellä, millainen ajatusmaailma voi olla ihmisellä, joka saa sellaista jälkeä aikaan. Jotkut pienet oivallukset oli niin out-of-the-box -ajattelua, että ei voi kuin hämmästellä kuinka turmeltumaton jonkun mieli on. Walt Disneystä sanotaan, että heppu eli koko elämänsä uudelleen lapsuuttaan, eikä koskaan kasvanut aikuiseksi ja oli kohtuullisen höperö koko elämänsä. Miyazaki taitaa olla kehittänyt aivoihinsa samanlaisen muurin, ettei yhteiskunta ole päässyt tuhoamaan sitä lapsellista ajattelua jossa kaikki on mahdollista. Lapsen suusta kuulee totuuden, ja lapsen päässä liikkuu parhaat innovaatiot.

perjantai 5. syyskuuta 2008

Haluaisin avautua

Haluaisin avautua seuraavista asioista:

* Miksi ylityölait on niin kakkoja (onneks ei koske mua) "#¤%%&/.
* Miksi naapurissa asuu intialainen joka metelöi iltamyöhällä !"#"#!"#¤%&/()/&%/U
* Miksi hitossa veroprosentti on alle vuoden maassa oleville 20% *!#"V¤%&G. Eikö täällä ajatella köyhiä opiskelijoita.
* Miksi maassa ei myydä tiskiharjoja.
* Miksi sumopaini, kabuki-teatteri ja muu kulttuurinen riento on kallista.
* Miksi japanilaiset pankkitilitsydeemit on niin onnettomia.
* Miksi kaupat aukeaa vasta kympiltä.
* Miksi kukaan ei puhu englantia.
* Miksi kraanavesi maistuu pahalta.
* Miksi ulkona on niin kosteaa.
* Miksi asunnot on niin pieniä.
* Miksi metrot lopettaa kulkemisen niin aikaisin.
* Miksi kaupungissa on ihan liikaa nähtävää, koettavaa ja tehtävää.

!"#¤%&/()/(%¤#"¤%&/(.

Olen tajunnut että mulla on enää reilu kolme viikkoa armon aikaa tässä jumalaisessa nousevan auringon maassa. Psykologisesti olen irtautumisprosessissa siinä vaiheessa, että keksin kaikki mahdolliset ikävät asiat ja hellittelen itseäni ajatellen kuinka kurjia ne on. Kylläpä Tampereella onkin kaikki hyvin! Kylmä! Opiskelua! TKL:n kuskit!

Pitääkö täältä lähteä oikeasti pois.

torstai 4. syyskuuta 2008

Ninjaluolassa murkinalla

Käytiin työtiimin kanssa ninjaravintolassa. Tarvitseeko siitä vielä muuta sanoa?

Sisäänkäynti oli mustassa seinässä oleva aukko, josta sukellettiin rappuset alas pimeyteen. Sitten kuunneltiin tervetulohöpinää ja vähän ninjamongerrusta joltakin hyvin ninjan näköiseltä naiselta. Yhtäkkiä nainen huusi kovaa japaniksi ja takaseinään ilmestyi ovi, josta tuli miesninja kepukkoineen ja kasvonaamioineen. Tämän ninjan perässä sitten käveltiin pilkkopimeässä käytävässä kumarrellen matalia kattopaaluja. Jossain vaiheessa matkaa koettiin vähän esteitä, kun tie oli "poikki". Onneksi ninjan kättentaputuksilla vastarannalta laskeutui silta, joten päästiin jatkamaan matkaa. Lopulta sitten päästiin avaraan luolaan, jossa oli puisia ruokatilarakenteita kahdessa kerroksessa. Kaikkialla hääräsi ninjapukuisia tarjoilijoita, ja seinät ja ylipäätään kaikki muukin mahdollinen oli tietysti mustaa.

Ruoaksi syötiin 10 ruokalajin menu, jonka mutusteluun meni lähemmäs kolme tuntia. Ei ollut tarjoilu ihan perinteisimmästä päästä, vaan eräskin keitto valmistettiin siinä pöydän vieressä pistämällä puusaaviin vihanneksia, liemisoosu ja yksi iso tulikuuma kivi, joka sitten kypsensi kaiken tarpeellisen. Laskua oli vaivainen 10 000 yeniä per pylly eli reilu 60 euroa, firma maksaa.

Viihdykettä saatiin kun paikalle saapui itsensä mestarininjaksi esitellyt heppu esittämään taikatemppuja. Oli kyllä parasta magiaa mitä oon ikinä nähnyt. Yhdessäkin tempussa kollega piti pelikorttipinoa kämmentensä välissä, ja sitten kun kämmenet hetken kuluttua avattiin, niin korttipinon paikalle oli ilmestynyt muovinen, samankokoinen ja -paksuinen laatta. Ei kuulemma ollut tuntenut mitään eroa ja oli kyllä kaverin ilmeessä näkemistä, kun avasi kämmenensä. Saman kollegan rannekellon alle iholle myös ilmestyi yksi kolikko, joka katosi pöydältä jostain ihan eri paikasta. En ymmärrä.

Onneksi showsta on videomateriaalia, joka päätettiin yhdessä tuumin syynätä kuva kuvalta läpi jekkujen paljastamiseksi.

tiistai 2. syyskuuta 2008

Sieniä sateella

Kesä on palannut Tokioon, joten sen kunniaksi en jaksa kirjoitella ja esittelen vaan aiheeseen läheisesti liittyvää sateenvarjotungosta. Ihan näin pahaksi meno ei yleensä pääse, vaikka kadut onkin poikkeuksetta liian kapeita:


maanantai 1. syyskuuta 2008

Yokohaman arkkitehtuuri

Kuvat puhukoot tänään. Otteita eiliseltä:

Japanin korkeimman rakennuksen (yllä) 69. kerroksessa näytti juurikin tältä (alla).

Mikä ei kuulu joukkoon; maailmanpyörä, valaanevärakennus, laiva, linnatornit vai vasemmanpuoleinen liikenne? Miten nuo kaikki voi ylipäätään mahtua samaan valokuvaan?



Jostain sieltä pilvenpiirtäjien välistä löytyi myös Chinatownin kapeat kadut.

sunnuntai 31. elokuuta 2008

Superlatiivien Yokohama

Kävin tänään pyörimässä Yokohamassa, Japanin toiseksi suurimmassa kaupungissa. Junalla sinne puksuttelee alle puoli tuntia Tokyon asemalta eli kaupungin yhdeltä päärautatieasemalta, joten siinä välissä hädin tuskin ehtii huomata että yksi kaupunki loppuu ja toinen alkaa.

Yokohama oli tosi erilainen Tokioon verrattuna. Kadut oli leveitä ja oli tilaa liikkua vapaasti, puistoja oli paljon ja ilmapiiri leppoisa (mikä saattoi johtua sunnuntaista ja auringonpaisteesta). Kaupunki jakautuu Tokion tapaan erityyppisiin alueisiin, mutta parhaat palat on mukavasti kävelyetäisyydellä toisistaan ja Yokohaman asemasta. Suurin piirtein kaikki näkemisen arvoinen on rannan tuntumassa, joten kaupunkiin ei kovin helpolla pääse eksymään.

Minato Mirai -kaupunginosassa oli paljon pilvenpiirtäjiä ja ostos- sekä huvittelukeskuksia, ja jokaisella mahdollisella aukiolla oli jonkinlainen katuperformanssi meneillään. Maisemia kävin ihailemassa Japanin korkeimman rakennuksen 69. kerroksessa, jonne matkasin maailman nopeimmalla hissillä nopeudella 750 m/min. Lisäksi läheltä löytyy yksi maailman suurimmista maailmanpyöristä, mutta eipä tullut sitä testattua.

Hieman Minato Miraita kauempana asemasta on viihtyisä puisto, jossa sijaitsee maailman korkein majakka, ja puistosta kivenheiton päässä on maailman suurin Chinatown. Etenkin iltahulinan aikaan Chinatown oli upea, jollain tavalla niin samanlainen kuin Tokion vilske kapeilla kaduilla, mutta kuitenkin aivan erilainen.

Starbucks-kahvilassa join myös maailman omituisimman kahvin. Ei kannattaisi tilata omituiselta kuulostavia juomia, mutta uteliaisuudesta tilasin Coffee jellyn, ja jellyähän ne sitten tosiaan laittoivat sinne kylmän kahvin sekaan. Alkujärkytyksestä toivuttua kahvi oli itseasiassa tosi maukasta, vaikka pieniä jellynpaloja hyppi suuhun kun imeskelin kahviani pillillä. Eipä taitaisi menestyä se kahvi muualla maailmassa.

lauantai 30. elokuuta 2008

Syksy saapuu

Tokioon on tullut syksy tavallista aikaisemmin. Yleensä elokuun loppuun asti on hiostavan kuumaa ja vasta reippaasti syyskuun puolella otetaan huojentuneena viileämmät ilmat vastaan. Vaan eipä ole nyt tarvinnut täällä hikoilla moneen päivään, kun taivaalta ryöppyää vettä joka päivä ja joka toinen päivä ukkostaa. Sikäli en valita, että t-paitakelit on edelleen, lämpötila on laskenut noin 25 asteen tienoille. Ukkosmyrskytkin on hienoimpia mitä olen ikinä nähnyt, tai ainakin hyvänä kakkosena viime kesänä Skopje-Thessalonika -välillä yöjunassa nähdyn jälkeen.

Pauke ja rytinä on ukkostaessa ihan kepeästi samaa luokkaa kuin jos kuuntelisi musiikkia hieman liian kovalla. Sellaista perusjylinää taustalla ei ole ollenkaan, vaan ulkona on aivan hiljaista - aina ei edes sada. Sitten yhtäkkiä koko taivas kokee valaistuksen ja hetki sen jälkeen joku räjäyttää pommin. Ääni kestää 5-10 sekuntia ja sitten on taas hiljaista. Mekkalaan ei ainakaan auta se että täällä ei tuplakerroksiset ikkunalasit ole pop muualla kuin pohjoisella Hokkaidon saarella.

Suomessa kaikilla tuntuu olevan aina kiire saada sateenvarjo pois pään päältä sateen jälkeen, enkä kyllä minäkään sitä huvikseni turhaan kanniskele. Täällä sen sijaan on päinvastoin. Jos taivaalta tulee hippunenkin vettä, niin kyllä on japanilaisilla varjot tanassa loppuun asti ja varmuuden vuoksi vielä 5 minuuttia sateen jälkeenkin. Kaipa ovat niin tottuneita kanniskelemaan päivänvarjojaan, että käsi on jo luontaisesti niin epäluontaisessa asennossa.

Sateet on monesti raskaita ja taitavat tulla vielä voimakkaimmiksi, kunhan syksyn taifuunit saapuu. Sen vuoksi japanilaisilla on niin valtavia sateenvarjoja, että alle mahtuu leppoisasti 4 suomalaista tai 5 japanilaista. Mukavahan se on että ei kastu tuolla vaakasuuntaisessa myräkässä, mutta sitten kun joka toisella on liian iso sateenvarjo, me onnettoman pienien sateenvarjojen omistajat ei oikein mahduta tuonne kadulle muiden sekaan. Mulla on vielä pituutta 10 cm liikaa paikallisiin verrattuna, joten aika monesti on jonkun sateenvarjon piikki silmässä ja toisella puolella jonkun muun sateenvarjosta valuu vedet olkapäälle.

Siisteysfriikissä Japanissa kauppoihin ei ole sopivaa mennä vettä valuvan sateenvarjon kanssa, joten niiden suojaksi tarjotaan pitkulaisia muovisuojuksia, jonne sateenvarjo tungetaan shoppailun ajaksi. Toinen vaihtoehto on sateenvarjoteline kaupan ulkopuolella. Koska sateenvarjot ja polkupyörät ovat ainoat asiat, joita Tokiossa varastetaan, monet sateenvarjotelineet on varustettu pienillä lukoilla, joilla oman sateenvarjonsa jälleennäkeminen varmistetaan.

perjantai 29. elokuuta 2008

Joillakuilla viiraa enemmän kuin toisilla

Japanilaisten maineeseen maailmalla kuuluu monen muun enemmän tai vähemmän hehkeän ominaisuuden lisäksi jonkinasteinen hulluus. Kyse ei suinkaan ole mistään kaistapäisyydestä, sillä japanilaisia taidetaan yleisesti pitää suhteellisen fiksuna porukkana - mielikuva johtuu ehkä heidän työnarkomaaniudestaan ja huipputeknologiasta. Japanilainen hulluus on pikemminkin friikkeyttä, jotain joka ilmenee esimerkiksi cosplay-pukeutumisessa, animebimboilussa ja varsin erikoisissa tempauksissa, joita tapahtuu odottamatta Shibuyan ihmisvilinässä tai ihan odotetusti prime time -aikaan televisiossa.

YouTubesta löytyy melkoisen hyviä pätkiä siitä mitä paikallisilla on tapana keksiä. Tässäpä joku lahopää keskellä Shibuya crossingia eli maailman yhtä suurinta risteystä, ja katselunautinnon varmistamiseksi ehdottomasti ne äänet päälle:



Mikä parasta, yllä oleva hurmuri esiintyy ympäri kaupunkia, lisää videoita löytyy tuubista. Kun iPhonen 3G julkaistiin heinäkuussa, Omotesandon ostoskadulla jonotettiin jo toista tai kolmatta päivää ja samainen herra oli sielläkin tanssimassa. Satuin itekin kävelemään sinä päivänä jonon ohi, mutta taisin olla väärään aikaan, kun jäi show näkemättä.

Samaan sarjaan taitaapi kuulua kakkanäyttely. Kylläpä harmittaa, että näyttely ehti loppua toukokuussa. Sitähän olisi voinut oppia vaikka mitä yleissivistävää.

Televisiosta löytyy kaikenlaista painokelpoista ja -kelvotonta viihdettä, jota katsellessa sopii sitten pohdiskella, että kuka hitto on viirannut näitä aivoja väärään suuntaan. Japanilaisia aikuisia miehiä näyttää lapsettavan melkoisen usein ja aina sopivassa tilanteessa mennään vähän möngiskelemään mutaan. Lastenohjelmat on suunnilleen suoraan Studio Julmahuvin Muksuluuria, paitsi että puhe kiljutaan ja hihkutaan äänekkäästi, välillä soitellaan vähän pilipalimusiikkia ja sitten kivoja kuvia hyppii pitkin ruutua. Tärkeet sanat puheesta paukautetaan vielä ruudulle kolmasosaruudun kokoisena tekstinä, jottei kellekään jää epäselvyyksiä. Enkä oikeasti edes tiedä onko ne lasten- vai aikuistenohjelmia. Tässä kuitenkin vähän Muksuluuria Julmahuvin kokoisessa sivistysaukossa asuville (terkkuja sinne kotikotiin):



Japanilaista mielenlaatua voi koittaa selvittää myös mainosten avulla. Näillä pääsee alkuun:



torstai 28. elokuuta 2008

Kaji-da ja muuta hyödyllistä

Tokion palo- ja pelastuslaitos järjestää kaikessa viisaudessaan halukkaille ilmaisia parin tunnin koulutussettejä liittyen turvallisuusseikkoihin lähinnä maanjäristys- ja tulipalotilanteissa. Meidän firma edellyttää uusia työntekijöitä käymään kurssin, ja vaikkei mua sinne olisi vissiin laitettukaan, niin halusin silti osallistua. Tänään sitten matkasin kaupungin toiselle puolelle palolaitoksen päämajaan ja opiskelin yhdessä japanilaisten kanssa, kuinka maanjäristyksen sattuessa toimitaan. Kiinnostuneet Tokion-matkaajat suunnatkoon Ikebukuroon, homma on ilmaista huvia ja kaikille avoin.

Käytännössä koulutus sisälsi lähinnä videoita toisensa perään, joissa välillä panikoitiin englanniksi ja välillä japaniksi. Vaikuttavin video oli heti alkuun, kun katsottiin 3D-laseilla videota oikeasta maanjäristystilanteesta. Tavaroita lenteli ihan uskomattomissa kaarissa, tulipaloja syttyi ja hysteria oli tietysti valtava. Kaatuneita ihmisiä tallottiin ja seinät sortui pakenevien päälle. Lasinsirpaleita oli ympäriinsä ja niiden keskellä juostiin jalat verillä. Ahtailta kaduilta ei löytynyt turvapaikkaa, sillä kukkaruukut, sähkötolpat ja valomainokset tippui keihäinä ihmisten päälle.

Käytännöntoimiinkin koulutuksessa pääsi, kun katseltiin seinän kokoiselta ruudulta videota tulipalon syttymisestä, jonka jälkeen huudettiin japanilaisen dramaattisesti "Kaji da!" (tulipalo) ja rynnättiin käsisammuttimille. Eipä siinä sitten kuin sokka irti ja sammutussuihku kohti ruudulla olevaa tulipaloa. Toisessa huoneessa istuskeltiin kaikessa rauhassa pöydän ääressä kunnes yhtäkkiä tuli maanjäristys, ja piti rynnätä pöydän alle ja pitää pöydänjaloista kiinni. Sähkötkin meni poikki niin että siellä sitten kökötettiin 6 Ricterin tekomaanjäristyksen uhreina pimeässä pöydän alla. Lopuksi vielä mentiin savuiseen ja pilkkopimeään ovisokkeloon ja etsittiin maanrajassa kyyristellen tie ulos oikeiden ovien läpi.

Paikallisille maanjäristys on selvästi aika arka aihe. Aina kun on maanjäristykset tulleet puheeksi, niin todetaan kämmenet rinnan edessä yhteenpainettuina että toivottavasti suuria ei tule. Ilme kertoo että pienetkin pelottaa, sillä ne on aina muistutus siitä millaisia voimia maaperällä on ja millaista tuhoa se voi aiheuttaa - viimeisin tuhoisa järistys taisi olla 1995 Kobessa, 6000 ihmistä kuoli. Viime viikolla satuin kysymään työkavereilta, ovatko he ikinä olleet toimistossa silloin kun on tullut niin iso järistys, että on täytynyt lopettaa työt ja suojautua. Vastaus oli lyhyt kyllä, ja aiheesta ei enää puhuttu.

keskiviikko 27. elokuuta 2008

Tokion tietovirrat

Työkaverin kanssa lounastauolla jutellessa koin varsinaisen valaistuksen liittyen siihen, millaisessa tynnyrissä mä täällä elän verrattuna japanilaisiin. Ensimmäisen kerran tulin ajatelleeksi japanilaisten päivittäin kokemaa informaatiotulvaa, kun Janne sattui toissaviikolla mainitsemaan että täällä kaikkialla on ihan hirveästi tekstiä. Istuttiin ravintolan ulkopuolella odottamassa että meille vapautuisi sieltä tilaa (Tokiossa perusruokaravintolaan jonotetaan aika useinkin, koska nälkäistä väkeä on se 12-33 miljoonaa laskutavasta riippuen), ja katseltiin kuinka ravintolan kaksi metriä leveään julkisivuun oli saatu ahdettua ikkunassa olevan menun lisäksi ainakin 6 muuta lappua ja paprunpalaa, joissa jokaisessa oli muutaman sanan tai lauseen verran tekstiä. Mä taisin viime vuonna Osakassa tottua tähän tekstipaljouteen niin hyvin, etten ollut koko hommaa aiemmin täällä edes huomannut.

Kun kissa oli kerran nostettu pöydälle, niin yhtäkkiä aloin itsekin havainnoida sitä kirjoituksen määrää, mitä tunkee täällä ovista ja ikkunoista. Jokainen varmasti tietää Japanista ne leveät kadut, joiden talojen seiniä koristaa vieriviereen läiskäistyt pystysuorat neonvalokyltit, ja niitä jatkuu aivan yhtä pitkälle kuin katuakin. Jo ne ovat aikamoinen infopaukku etenkin länsimaalaiseen makuun verrattuna, mutta niiden lisäksi löytyy vielä pienempää pränttiä niin, että jotkut talot - etenkin ravintoloiden julkisivut - on suorastaan tapetoitu erilaisilla kylteillä.

Varsinaisen ahaa-elämyksen omasta tynnyristäni ymmärsin täydellisesti vasta kun tänään japanilainen työkaveri kysyi, että onko mun tehnyt mieli jäädä Tokioon vai haluanko jo takaisin Tampereelle. Vastasin, että voisin jäädä ja haluaisinkin jäädä, jos Tampereella ei olisi muita hommia kesken, sillä viihdyn Tokiossa aivan mielettömän hyvin enkä juuri ole kaivannut Suomea. Siihen työkaveri kommentoi, että hänen mielestään Tokio on hirveän ahdistava, sillä kaikkialla on melua ja jatkuva kaaos. Lopulta päädyttiin siihen, että meidän näkemykset on niin erilaisia, koska mä voin kävellä Tokiossa niinkuin metsässä - en ymmärrä mitään, en osaa mitään, ja lisäksi kaikki näkee että oon gaijin eli ulkkari, ja mulle ei kukaan halua sanoakaan mitään. Mun on helppo olla täällä rauhassa kaiken tän hälinän keskellä, sillä mulle se on yhdentekevää puhutaanko täällä mun ympärillä jotain asiaa vai soiko siellä musiikki, periaatteessa samaa ääniulinaa se mulle on. Työkaveri sen sijaan pakkautuu täpötäyteen metroon ja kuulee noin 15 keskustelua ympärillään liittyen ties mihin asioihin, ymmärtää kaikki miljoonat tekstit, ohjeet ja kyltit, ja suorastaan täyttää aivonsa sillä jatkuvalla informaatiovirralla. Ei ihme että ahdistaa.

maanantai 25. elokuuta 2008

Toikkarointia teillä tietämättömillä

Lenkillä käynti on Tokiossa aikamoinen proseduuri, oon tässä käyttänyt viikon siihen että pääsin ekaa kertaa lenkille (sain Jannelta Suomen-tuliaisina mun lenkkarit). Ensin keksitään monta päivää tekosyitä miksi sinne ei tarvitsisi lähteä. Todellinen syy haluttomuuteem on se että tuonne koikkelehtimaan lähteminen on äärimmäisen pelottavaa, kun tietää eksyvänsä varmasti. Kuinka kivaa se sitten on hikisenä miettiä että miten pääsee kotiin.

Sitten kun epätoivoiset tekosyyt alkaa loppua, mietitään että otetaanko taskuun kännykkä Google mapseineen vai kartta, josta on hyötyä vaan jos tietää edes suunnilleen mihin on kerennyt juosta. Kännykkä rankataan liian painavaksi ja ainoa hyvä kartta liian kallisarvoiseksi, joten voi hyvillä mielin kököttää kotona taas pari päivää.

Seuraavalla kerralla kun aamulla herää tuntia aikaisemmin aamulenkin takia, sitä yrittää unenpöpperössä opiskella karttaa ulkoa ja katsella sopivan mittaista isojen katujen muodostamaa neliötä. Sitä pitkin jos osaisi kipittää niin voisi ehkä ehtiä ajoissa töihin eikä tarvitsisi löytää itseään Yokohaman sillan alta.

Seuraavana aamuna sataa sopivasti niin voi pistää herätyskelloon mukavasti tunnin lisää aikaa ja uneksia hieman lisää.

Tänäiltana sitten jopa pääsin lenkille, taskut tyhjinä mutta päässä summittainen kartta lähialueiden isoista kaduista. Joka kadunkulmasta kääntyessä sai painaa tarkasti mieleen miltä paikka näytti, siltä varalta ettei löydäkään takaisin muuta kautta vaan joutuu palaamaan koko matkan samaa tietä takaisin. Sitten kun tarpeeksi monesta kadunkulmasta oli porhaltanut niin eipä tarvinnut enää niitä tuntomerkkejäkään painaa mieleen, kun puolet oli jo unohtanut ja koko homma oli hyödytöntä.

Varsin yllättävää ja täysin ennalta-arvaamatonta toki on että eksyinhän mä kuitenkin. Onneksi jostain keskeltä-ei-mitään löytyi lähialueen kartta, joka ei ihan ulottunut mun kotinurkille asti, mutta siitä sai sentään jotain suuntaa. Tarpeeksi eksyksissä kun on niin japaninkielinen karttakin oli ihan ymmärrettävä eikä kielivaikeuksia mun ja kartan välisessä kommunikoinnissa ollut ollenkaan.

sunnuntai 24. elokuuta 2008

Japanilaista juhlahumua

Eilen tuli sitten juhlittua hieman synttäreitä japanilaiseen tyyliin pienessä tilassa liian monen ihmisen kera ja nomihodain säestyksellä. Me järkättiin viiden synttärisankarin voimin bileet, joita alettiin suunnitella jo heinäkuun alkupuolella, jolloin tutustuin CouchSurfingin kautta kahteen sankareista, japanilaisiin Miehin ja Eriin. Meidän kolmen lisäksi juhlittiin brasilialaista Zarea ja ruotsalaista Tommya.

Paikkana toimi symppis kahvila jossain Shibuyan syövereissä, ja vieraslistalla oli 60 ihmistä ympäri maailman ts. edustajia oli jokaisesta maanosasta vähintään pari. Moni oli Mien ja Erin kavereita, jotkut Tommyn japaninkurssilaisia, jotkut vaan couchsurffaajia jotka on poikkeamassa Japanissa. Ruotsalaisten kanssa väännettiin pitkästi juttua siitä kuinka kaikki alle 40-vuotiaat japanilaiset näyttää parikymppiseltä, jokaisen japanilaisen kanssa tuli vähintään ohimennen esille Muumit, ja brassisankari Zare ylisti Helsinkiä moneen kertaan illan aikana. Dubaihinkin tuli kutsu ja amerikkalaiset pöljäili kun eivät tienneet Suomen eikä Ruotsin pääkaupunkia.

Tänään kävin seuraamassa kaupungilla ihan muunlaista juhlahumua, kun ainakin kahdessa eri paikassa Tokiota vietettiin matsuria eli jonkinlaista katufestivaalia. Matsureita on siellä täällä ja kaikkialla jatkuvasti, aina jossain on jotain menossa. Japanilaiset taitaa olla melkoisen juhlivaista kansaa, mikä sai tukea eilisissä synttäribileissä ja mikä näkyy joka ilta kaduilla, kun salarimenit vaappuu puvuissaan kohti kotia työpäivän ja lasillisen tai kahden jälkeen.

Monet matsurit on vaan pienen alueen juhlia eikä sinänsä kovin mielenkiintoisia, mutta suuria ja suosittujakin löytyy. Yhteistä matsureille taitaa olla tanssiesitykset joissa 50 ihmistä hyppelehtii koristeellisissa puvuissa tarkasti synkassa, kaikenlaiset pelit lapsille kuten pikkukalojen pyydystys ja vangitseminen muovipussiin, ja ruokakojut, saman tyyppiset joita Suomessakin näkyy tapahtumissa. Juhlahumu ja -tunnelma oli tietysti katossa, kun vieriviereen pakkautuneiden ruokakojujen kokit huutaa jokainen yhtä aikaa irasshaimassssheeeeta, kadut on niin kapeat ettei ole tilaa hengittää syvään ja sopivasti vielä sataa niin että joka toinen avaa sateenvarjonsa siinä tungoksessa.

Toisin kuin Suomen sukulaisissaan, japanilaisissa ruokakojuissa myytiin vähemmän roskaruokaisennäköistä purtavaa ja puolella hinnalla. Mä maistoin höyrytettyä perunaa joidenkin soosujen kanssa (2,5e), oli varsin herkullista. Muita houkuttelevia herkkuja oli mm. paistetut mustekalat, erilaiset okonomiyakit eli pannukakkumaiset kaalivihannestaikinasörsselitöfföt ja lukuisat vartaat ja muut pumpernikkelit joiden sisälmyksistä ei vaan voinut saada selvää.

Sisälmyksistä puheenollen paikalliset heittävät yakitori-kanavartaisiinsa kaikki mahdolliset osat kanasta - mitä pervompi, sen herkumpi. Perjantaina työkavereiden kanssa izakayassa tuli maistettua kanan sydäntä, mikä mulle toki kerrottiin vasta sen jälkeen kun olin jo pistänyt palan suuhun. Työkaverit kertoi myös syöneensä mm. kokonaisia varpusia, eli Japanista kyllä löytyy valinnanvaraa.

perjantai 22. elokuuta 2008

Big boss in izakaya

Tänään oli taas maanjäristys, jihuu. Voimasta tai keskipisteestä ei ole tietoakaan mutta olihan se mukavaa taas vähän keinahdella.

Töissä on taas ollut hulinaa ja työpäivä jatkui tuonne puoli kymmeneen asti epävirallisella edustustilaisuudella, joten enpäs ajatellut tässä liiemmin jaksaa löpistä. Ensin piti syynätä uutta ohjelmistoa ja päivittää bugeja, sitten käytiin puhelinneuvotteluja Suomeen ja jossain vaiheessa vielä opiskeltiin vähän firman organisaatiorakennetta. Meidän esimiehen esimies eli joku big boss oli käymässä Briteistä ja vietettiin iltaa paikallisessa izakayassa firman piikkiin. Huomenna pitäisi vielä synttäreitä juhlia kolmen muun synttärisankarin kanssa järjestetyillä yhteisillä partyilla, joten taitaa olla nyt nukkumaanmenoaika.

torstai 21. elokuuta 2008

Lahjoja luontoäidiltä

Eilen koin ensimmäisen kunnon maanjäristyksen. Istuskelin iltapäivällä toimistolla, vähän siinä sopivasti väsytti, ja sitten luontoäiti antoi vähän sutinaa päivään, kun jossakin melko lähellä Tokiota hieman ravisutti. Voimaa oli järinällä 4 Richteriä, ja Tokiossa se tuntui kolmosena. Paikalliset ekspertit osasi heti tutinan perusteella sanoa että järistyksen lähde oli ollut jossain ihan hollilla, ja tänään kuulin että se oli ollut Tokion viereisessä prefektuurissa (no emminäkään tiiä mitä se tarkottaa, ihan tosi).

Eilen hämmästelin, kun toimistolla kaikki pysähtyi järistyksen aikana ja ihmiset katseli ihmetellen toisiaan. Tuntui oudolta, ettei japanilaiset ole tottuneet pieneen tutinaan silloin tällöin, vaikka yhtenäänhän niitä taitaa olla. Tänään selvisi sitten että järistys oli ollut luonteeltaan epätavallinen, alussa oli ollut epänormaali iso pystysuuntainen pomppaus ja sen jälkeen kiikuttiin normaalisti vaakasuuntaan. Minä en kyllä järistyshetkellä tajunnut mitään muuta kuin että nyt ei olla tukevalla maalla, ihmetellen katselin vaan hyllyillä huojuvia mappeja. Suomalaiselle noviisille se oli kyllä melkoisen jännää, kun yhtäkkiä tuntui että joku jättiläinen olisi ottanut toimistorakennuksesta kiinni ja vähän helistellyt.

Ei kai täällä muuta jännää ookaan tapahtunut, oli mulla synttärit ja juhlin itseäni jumppasalilla niinkun kaikki normaalit 23 vuotta täyttävät tekee. Sellasta se on kun ei oo kavereita, byhyy.

Ei vaan, lauantaina juhlitaan. Onneksi olkoon vaan itsellesi.

tiistai 19. elokuuta 2008

Duunissa vessassa

Töissä on alkanut uudet kuviot ja kiirettä pitää. Seuraavat viikot menee uuden softan bugien metsästyksessä ja niiden raportoimisessa, bugien tilannekatsauksien laatimisessa ja kaikenlaisissa käytettävyysanalyyseissa. Mukava saada vähän erilaista ja yksityiskohtaisempaa hommaa vaihteeksi, sillä vanhan ja kohtuullisen laajan ja monimutkaisen työn rinnalle alkoi jo kaivata vaihtelua. Juuri ennen lomaviikkoa esittelin 8-sivuisen aikaansaannokseni eli analyysidokkarini esimiehille ja vissiinkin siihen oltiin ihan tyytyväisiä, joten voin hyvillä mielin vaihtaa kaistaa työtehtävien suhteen. Joskus syyskuun lopulla pitäisi sitten esitelmöidä joillekin vielä tärkeämmille jampoille oikein powerpointtien kanssa. Kirjakaupassa näin kirjan nimeltä "How to sound intelligent in Japanese", joudun ehkä menemään ja lukemaan sitä salaa tai etsimään vastaavan in English, niin isotkin jampat tykkää musta.

Duunista poksahtikin mieleeni että sain jatko-osan naisten vessakulttuurin tutkimuksilleni, kun eilen bongasin työpaikan toiressa erään leidin isommalla hädällä. Arvailut osuivat aivan oikeaan eli kaikkien japanilaisten ystävää flushing soundia käytetään vessassa ahkerasti myös tässä edellämainitussa yhteydessä. Löysin vessan ohjauspaneelista valomerkkejä, jotka ilmaisee kuinka kauan flushing-ääntä on vielä aikeissa tulla masiinasta, joten näpsäkkä japanilainen osaa painaa oikealla hetkellä lisää muzaa eikä siveellinen ääni katkea. Sen sijaan vessan virkistäviä suihkutoimintoja en ole vielä kuullut käytettävän, ehkä siksi että viimeistään niiden koneistosta kajahtelevat surinat ilmaisee, millaisilla asioilla sitä siellä oven takana ollaankaan.

Joskus näitä ylläolevan kaltaisia fiksuja blogitekstejä kirjoitellessa tuleepi mieleen, ettei sellainen How to sound intelligent in Finnish -kirjakaan olisi yhtään huonompi.

maanantai 18. elokuuta 2008

Paluu tautiseen arkeen

Työharjoitteluni puoliväli tuli ja meni, ja samoin teki Janne, joka pakkasi kimpsunsa eilen aamulla ja läksi kohti kotia. Lomat on nyt sitten lomailtu ja tänään tallustelin taas töihin virkeänä ja viikon levänneenä (?).

Ennen Japaniin tuloa matkaoppaista, täällä asuvien blogeista ja ylipäätään kaikkialta sai lukea, kuinka kesäisin ilmastointi on liian tehokas ja joka toisella on sen takia flunssa. Minähän en harrastelijalääketieteilijänä uskonut että siitä voi saada tautia (pöpöthän sen aiheuttaa), mutta tulipas todistettua uskomukseni viime viikolla vääriksi, kun itellekin nousi kuume ihan yhtäkkiä. Melkein-tulevana-lääkärinä annoin itselleni oikeaoppista hoitoa eli kaupungilla 30 asteen helteessä aamusta iltaan pyörimistä vesipullon kanssa, eikä näkynyt kyllä seuraavana päivänä enää kuumeesta vilahdustakaan. Töissä sitten kyllä pärskii yksi jos toinenkin, kuorossa ja soolona. Olen siis minäkin nyt yksi niistä monista jotka uskoo ilmastointilaitteiden piruuteen ja petollisuuteen. Rakkaussuhteeni omaan ilmastointilaitteeseeni on siis saanut hieman kolhuja. Onneksi sunnuntainen koko päivän kestänyt sade hillitsi Mrs. Hellosta porotuksensa kanssa ja tänään on ollut suorastaan viileää (Tokion mittapuulla tarkoittaa ettei tule järjetön hiki kävellessä).

Hiestä puheenollen Tokion miljoonista juoma-automaateista saa mitä parhainta hikitiivistettä pullotettuna. Herkun nimi on Pocari Sweat ja ulkonäkö on juurikin kuin tislattua hikeä. Kyljessä kyllä vissiin neuvotaan että se on jonkinsortin kivennäisainelirua eikä siis hikeä ollenkaan. Harmillista.

Vielä harmillisempaa on se että tilillä on 3e ja lompakossa sama kaksinumeroisena (liioittelen vaan ihan vähän), mutta tällaistahan se opiskelijaelämä pitääkin olla ennen palkkapäivää. Ensi maanantain tilinpaisumista odotellessa kiristellään siis hampaita ja pureskellaan kieltä.

perjantai 15. elokuuta 2008

Karaokekopissa

Vietettiin Jannen kanssa eilen iltaa tutustumalla kahteen perijapanilaiseen iltahuviin eli izakayaan ja karaokeen. Izakaya on japanilainen ruokapaikka, jonka pöydät on usein jaettu väliseinillä omiin huoneisiinsa ja kengät jätetään eteiseen lokerikkoon. Sinne mennään syömään, juomaan ja istumaan pidemmän kaavan mukaan, eikä siis koskaan yksin. Annokset tilataan kuvallisista menuista ja ne on pieniä, sillä tarkoitus on tilata useita lautasia yhteiseksi ja maistella sitten pöydänantimia biirun (beer) tai saken vauhdittaman rupattelun seassa. Me tilattiin 7 pikkuannosta ja täytyttiin niistä ihan mukavasti, hintaa tuli yhteensä ruualle reilu 2000 yeniä eli jotakin 15 euron luokkaa. Juomat maksaapi siihen päälle n. 3e kipale, käsittäen kaiken vedestä ja muusta hötöstä alkaen aina sakeen ja coctaileihin.

Iltaa jatkettiin japanilaiseen tyyliin karaokessa. Kyseinen huvi on täällä tosi suosittua, ja Japanistahan se on lähtöisinkin. Paikallinen karaoke toimii siten, että valtavan karaoketalon alakerran respasta varataan seurueelle oma pikkuruinen huone, jonne sitten sulloudutaan ja laulellaan porukan kesken privaatisti. Meidän valitsemassa isossa karaokeketju Big Echossa maksoi torstai-iltana lurittelu vajaa 3e/30 min. Varattiin 90 min ja otettiin siihen päälle koko ajalle nomihodai eli all-you-can-drink. Juomat erikseen tilattuna olisi olleet n. 2,5-3e/kpl, 90 minuutin nomihodai sen sijaan maksoi 7e. Japanilaiset eivät yleensä kestä kovin paljoa alkoholia ja suuri osa väestöstä muuttuu violetinpinkiksi jo ensimmäisen oluen jälkeen, joten nomihodai on varmaan karaokepaikalle ihan hyvä diili. Respassa taisi olla ulkomaalaisten viinapäästä vähän erilaisia kokemuksia, sillä meille ei meinattu nomihodaita tarjota ennen kuin itse kysyin sitä kyseisellä termillä. Jokainen teekkari voikin pienellä insinöörimatematiikalla laskea, kummalle osapuolelle diili on kannattava tai jopa varsin suotuisa. Pohdiskeltiin myös että tositeekkari toki ottaa oman tyhjän viinapullon mukaan ja täyttää sitä salaa joka toisella sake-lasillisella. Eipä taitaisi konsepti siis menestyä Suomessa.

Karaokehuoneessa äimisteltiin hetken aikaa, että mitenkäs ihmeessä niiden laitteiden pitäisi toimia. Nappeja painelemalla saatiin sitten kuitenkin ääntä masiinaan ja päästiin aloittamaan. Pöydällä oli puhelinluettelon kokoinen järkäle, josta löytyi kaikki tarjolla olevat biisit, ja enkkubiisienkin tarjonta oli meidän karaokepaikassa oikein kattava. Juomien tilaaminen hoitui seinällä olevasta ovipuhelimesta, jonne ei tarvinnut sanoa kuin two umeshu please, ja hetken päästä kiikutettiin ovesta sisään japanilaista luumuviiniä. Kun luritusaika loppui, puhelimeen soitettiin ja kysyttiin että lopetetaanko vai jatketaanko, eli senkään puolesta ei tarvinnut hätäillä.

torstai 14. elokuuta 2008

Nörttejä, muoviruokaa ja stereotypioita

Kiireisten viime päivien aikana on tullut nähtyä taas ihan uudenlaista Tokiota. Maanantaina vierailtiin Jannen kanssa Akihabaran elektroniikkahelvetissä eli kaupunginosassa, jossa myydään mitä tahansa, mikä liittyy jollain tavalla elektroniikkaan. Alueella oli mielettömästi niitä tuttuja neonvalomainoksia kirkumassa taxfreeta turistien iloksi, best pricea, PC sitä-ja-tätää. Siellä keskellä sitten pörräsi jos jonkinlaisiin palvelijanasuihin pukeutuneita tyttösiä, jotka ilmeisesti olivat mainostamassa samanhenkisiä kahviloita. Eikä ne kaikki Akihabaran liikkeetkään ihan viattomilta näyttäneet.

Me kierrettiin kaikki suurimmat elektroniikkaliikkeet hintavertailumielessä ja voiton vei Yodobashi Camera, joka oli myös isoin. Se oli 9-kerroksinen, kerrospinta-alaltaan varmaan 1,5 jaliskentän kokoinen jätti, josta löytyi kaikkea mitä elektroniikkaan vaan voi liittyä. Janne osti digijärkkärin (Suomessa 800-900e, Yodobashista 500e) ja kaikenlaista pikkusälää, joita sai läjän ilmaiseksi kameran ostosta tulleilla bonuspisteillä. Pisteitä tosin myönnetään vaan vakituisille asukkaille, joten perusturistilla ei käy yhtä hyvä tuuri.

Akihabaran lisäksi ollaan ihmetelty keittiötarvikkeisiin erikoistunutta Kappabashi dori -kauppakatua, jolta saa astioiden lisäksi mm. mainoslippuja ravintoloiden ulkopuolelle (meilläkin Suomessa seinällä Yakitori-lippu, mainostaa siis kuumia kanavartaita), muovisia malleja ravintolan annoksista (Japanissa lähes joka ravintolalla on ikkunassa muoviset mallit ruoista), suurkeittiöriisinkeittimiä, valomainostauluja, jne.

Tiistaina käytiin Tokionlahden toisella puolella Odaiban tulevaisuuskaupunginosassa. Odaibaan huristellaan yksiraiteisella, täysin automatisoidulla ts. kuskittomalla junalla, joka puikkelehtii valtavien kerrostalojen välissä ilmassa ennen kuin ylittää Rainbow bridgen ja saapuu Odaibaan. Odaiba oli moderni ja tyylikäs alue kauppakeskuksineen, tv-asemineen, laivanmuotoisine museoineen ja maailmanpyörineen. Käytiin maailman suurimmassa autoesittelyssä, jonka sisätiloissa mutkitteli autorata halukkaille, ja automaailmaa vastapäisessä Venus Fortissa, joka on naisille suunniteltu absurdi ostosmaailma prinsessakujien, suihkulähteiden ja kimalluksen keskellä. Me ei taidettu ihan istua niihin stereotypioihin, sillä molempien kliseinen tarjonta ja miljöö lähinnä hämmästytti.

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Meren tuoksu

Näin vasta tänään ensimmäistä kertaa Tokionlahden. Tähän asti Tokio on ollut loppumattomasti asfalttia, neonvaloja, sararimaneja (salaryman) ja liikennettä, mutta yhtäkkiä löysin sille aivan uudenlaisen ilmeen. Nenään tunki meren haju, mikä toi mieleen Helsingin. Kaupunki sai myös konkreettisen rajan - kaikkialle se tuntuu jatkuvan jatkumistaan, mutta edes johonkin suuntaan olin löytänyt pisteen, johon Tokio loppuu. Ja tosiaan, siellä jossain rajan takana, Tokionlahden toisella puolella velloo Tyyni valtameri.

Aivan rannassa ei hirveästi ole mitään, mikä turistia kiinnostaisi, joten kuukauden verran onnistuin välttelemään lahtea. Muutamana mielenkiintoisena poikkeuksena on Tsukijin kalamarketti, jonka aamuinen vilske takaa että tokiolaisilla on sinä päivänä ruokaa, sekä muutamat puutarhat rannan tuntumassa ja Odaiban tulevaisuuskaupunginosa lahden toisella puolella. Edellämainituista en ole yhdessäkään vielä käynyt, joten merellinen Tokio on ollut mulle vain tekstiä kirjassa, kuvaa kartalla.

Janne saapui illalla viikon visiitille Tokioon, ja lähdettiin samantien juurikin Tokionlahden rantaan katselemaan yhtä Tokion suosituimmista ilotulituksista. Pimeän laskeuduttua ammuttiin reilun tunnin aikana Tokionlahden ylle 12 000 rakettia, ja taivaalle piirtyi perinteisempien pallokuvioiden lisäksi mm. hymynaamoja, kissanpäitä, sydämiä ja planeettoja. Me löydettiin jostakin itärannalta ihan mukava sopukka kimonopukuisten kanssajuhlijoiden seasta, ja seurattiin silmät säihkyen hanabia 0,7 miljoonan muun ihmisen kanssa.

lauantai 9. elokuuta 2008

Yebisu vs. Karhu

Ennen Tokioon tuloa tuntui, että kolmessa kuukaudessa ehtii hyvin koluta jopa Tokion kokoisen kaupungin niin hyvin, että pois ei ainakaan tarvitse lähteä harmitellen sitä, mitä kaikkea jäikään tekemättä. Jossain vaiheessa täälläkin se vielä tuntui mahdolliselta, mutta nyt kun kaupunkia on alkanut kiertää paikallisen kanssa (kunnia Couchsurfing-tyypille nimeltä Mie), alkaa pikku hiljaa ymmärtää mitä kaikkea tällä kaupungilla onkaan tarjota. Siinä vaiheessa kun matkaoppaiden kohteet on koluttu, löytyy vielä ziljoona muuta makeeta juttua, niitä on kaikkialla, jotain aina menossa, jossain tapahtuu, koko ajan. New Yorkista sanotaan että se kaupunki ei koskaan nuku, mutta kaupunki jossa on härdelli päällä 24h vuorokaudessa jopa tällaisessa tropiikki-ilmastossa, sille ei kyllä voi kuin nostaa nöyränä hattua.

Kävin aamulla kaupassa 400 metrin päässä ja jo se oli kuumuuden takia niin uuvuttavaa, että vietin sen jälkeen siestaa höyhensaarilla klo 15 asti. Herätessä oli ilma mukavasti jo vähän viilentynyt ja lähdettiin Mien kanssa kiertämään Ebisun kaupunginosaa. Mielenkiintoisimpia paikkoja oli ilmainen olutmuseo, jossa oli ihan kivoja vanhoja etikettejä, oluenvalmistusvälineitä ja jättikokoisia oluttölkkejä, mutta ei kai sinne kukaan vain niiden takia vaivaudu. Museon pääkohde on maistelualue, jossa saa halpaan hintaan maistella vaikka minkä laisia oluita (pieni tuoppi alle 2e). Me jätettiin Mien kanssa erikoisimmat oluet sikseen ja tilattiin maistelutarjotin (3e), jossa oli neljää eri olutlajia pienet lasilliset. Suomalaiseen hirveään liruun verrattuna kaikki oli oikein hyviä. Perustuoppi ravintolassa maksaa Mien mukaan täällä noin 4e eli hinta on suunnilleen Suomen tasoa, mutta nanna on kyllä tämänpäiväisen testimaistelun perusteella tuplasti parempaa.

Huomenna saapuu Janne lentopostilla Suomesta ja sen jälkeen kuriirikuljetuksella Osakasta, joten en voi luvata kovin ahkeraa bloginpäivittelyä seuraavaan viikkoon, mutta yritetään!

perjantai 8. elokuuta 2008

Ihonhoitoanalyysi

Oon tässä viime päivinä havainnut, että japanilaiset onnistuu säilyttämään hehkeytensä ihan uskomattoman hyvin iän myötä. En tiedä johtuuko ruokavaliosta vai kosteasta ilmastosta, mutta ryppyjä ei ole kyllä kellään kovin montaa, ei välttämättä edes vanhoilla ihmisillä. Iholle tällainen kuumankostea kesäilma on kyllä varmaan ihanteellinen, kun hikeä pukkaa huokosia puhdistamaan, ja ilmankosteus pitää ihon kimmoisena ja freesinä. Vanhuksilla on kyllä sitten ongelmia kalsiumin saannissa ja monet vanhukset näyttää varsin osteoporoottisilta, eli kulkevat selkä mutkalla. Tähän syy taitaa löytyä japanilaisesta ruokapyramidista, jota saan ihailla lähikaupan seinällä - maitotuotteet on aivan ylimpänä pyramidin huipulla eli niitä pitäisi syödä vain todella vähän. Pyramidin suomalaisessa sukulaisessa maito on sentään pyramidin toiseksi ylimmällä askelmalla.

Vaikka tupakanpolttajia on Japanin kansasta huomattavan suuri osa, ei tupruttelu taida olla yhtä ketjuuntunutta kuin monilla suomalaisilla, mikä tietysti osaltaan auttaa ruumiin ja ihon säilönnässä. Tupakoitsijoiden nikotiinitiheyteen taitaa vaikuttaa eniten se, ettei kaduilla kävellessä saa pääsääntöisesti polttaa tupakkaa. Näistä jutuista vissiin säätää kukin Tokion 23 alueesta itsenäisesti, joten joitain poikkeuksia voi olla. Tämä vääryys tupakoitsijoita kohtaan on korvattu tupakointipisteillä, joita on siellä täällä kaduilla. Käytännössä se tarkoittaa satunnaisesti valittua kohtaa, jonne on pystytetty Smoking area -kyltti ja pienen ihmisen kokoinen tuhkakuppi, ja siinä ympärillä sitä sitten seisoskellaan savuttamassa. Etenkin Shibuyan vilkkailla kaduilla on näkynyt myös rakennusten ensimmäisissä kerroksissa olevia smoking pointeja, jotka on ihan mukavan näköisiä tiloja varustettuna parhaimmillaan jopa penkeillä, tietokoneilla ja internetyhteyksillä. Tupakoinnin aloittaminen noin yleensä ei Japanissa ole vaikeaa, sillä tupakka-automaatteja on kaikkialla ja hinta näkyy olevan halpa ainakin suomalaisen mielestä.

Syy, miksi kirjoittelen näinkin mielenkiintoisesta asiasta kuin japanilaisten ihosta on se, että mulle on tässä parin päivän aikana selvinnyt muutamien japanilaisten tuttavien ikä. Kaksi edusti numeroa 29 ja yksi oli 32, mistä olin aivan järkyttynyt, sillä jokainen näyttää vähintään 5 vuotta nuoremmalta. Aloin taas tuntea itseni entistä nuoremmaksi ja pienemmäksi toimistolla.

keskiviikko 6. elokuuta 2008

Ovipuhelimen töttöröö

Mun asuintalossa oli tänään palohälytys, mikä tarkoitti sitä että yhtäkkiä alkoi kuulua kovaäänistä japaninkielistä puhetta mun ovipuhelimesta, torvet tuuttaili ja siihen päälle taustalla soi vielä jatkuva fanfaari. Vähän hölmistyneenä siinä ensin mietin että mitäs tämä tarkoittaa, mutta onneksi tuossa ovipuhelinsysteemissä vilkkui punasella symboli jossa taisi olla liekin kuvia. Eipä siinä sitten kuin kännykkä taskuun, ovi lukkoon ja rappusia ulos ja pihalle ihmettelemään muiden asukkaiden kanssa. Savua ei näkynyt missään mutta torvikomppanialla oli meno päällä vielä lähemmäs kymmenen minuuttia. Mitään paloautoja ei saapunut, ainoostaan yksi poliisi pikkuprätkällä tuli paikalle ja meni sisälle tutkimaan tilannetta.

Sen kymmenen minsan jälkeen sitten sai palata takasin koteihin, joten ilmeisesti oli kyseessä väärä hälytys. Samanlaisen shown saisin itekin aikaan painamalla tuosta ovipuhelinhärpäkkeestä yhtä isoa nappulaa punaisilla teksteillä. Saapuessani taloon mua varoiteltiin että turhista toitotteluista joutuu maksamaan, joten joudun ehkä jättämään huvin sikseen.

Siinäpä se päivän kohokohta olikin, ei muuta tällä erää.


Ovipuhelinhärpäke, jonka näytöllä näkyy pyrkyrin nassukka, isosta nappulasta pistetään tulipalobileet pystyyn ja avainnappulasta avataan ovi - muuta en sitten tiedäkään.

tiistai 5. elokuuta 2008

Ruokalusikka töfföä

Onpa taas ollut kohtuullisesti kielivaikeuksia tänään, ja yhä enemmän haluaisin osata kieltä edes auttavasti. Kuitenkaan en näe aktiivista kielenopiskelua tarpeeksi fiksuna ajankäyttönä verrattuna siihen kaikkeen muuhun mitä voin sinä aikana tehdä, sillä täällä pitäisi puksutella enää kaksi kuukautta.

Aamusta läksin käymään asuinalueeni virastotalolla vaihtamassa jonkin paperilappusen alien registration cardiini (tuo on niin kiva sana ettei sitä voi kääntää suomeksi). Suunnistus on tässä kaupungissa niin toivotonta, että otin suosiolla taksin firman laskuun. Takseissa muutes ovet aukeaa täällä automaattisesti, mikä on varsin tyylikästä.

Siinä sitten koitan löytää yhteistä kieltä taksikuskin kanssa, kun unohdin kotiin monisteen jossa olisi ollut viraston sijainti kartalla ja nimi japaniksi. Koitan ensiksi sönköttää Shinagawa ward officea englanniksi, sitten japanilaisittain waardo offisua (keksin ihan itse) mutta sekään ei toiminut. Taksikuski siihen päälle pölpöttää jotakin josta ymmärrän kaksi viimeistä sanaa eli arimasu ka, josta voin päätellä ainoastaan että kyseessä on kysymyslause. Päästään me lopulta yhteisymmärrykseen kun taksikuski kiikuttaa mun alien-paperin poliisille ja käy ilmeisesti kysymässä että mitä paikkaa mä yritän sillä viestittää. Virastotalolla sain alien-korttini ja nyt sitä pitäisi sitten kanniskella mukana siltä varalta, että poliisi pysäyttää ihan huvikseen ja haluaa viedä mut putkaan, mikäli mulla ei oo passia tai alien-korttia mukana.

Lounasta söin liukuhihnasushibaarissa (näistä pitää joskus kirjoitella enempi) ja olisin halunnut tilata kokeilta jotakin spesiaalia, mutta enhän mä osannut. Menussa oli kyllä kivoja kuvia, mutta tilaus olisi pitänyt kirjottaa lomakkeelle, joten toivoton homma. Viereen kyllä sitten sattui joku mukava japanilainen enkunkielentaitoinen lääkäri jonka kanssa rupatellessa maistui ne hihnalla valmiiksi pyörivät sushitkin.

Lääkäri-san käänsi mulle sushien nimilappuja ja ylisti kovasti valasta, harmitteli ettei sitä oikein saa Japanin ulkopuolelta ja puolusteli että Japanissa sitä on syöty jo kissanristiäisistä asti. Omatunto kolkutellen maistoin, kai sitä täytyy tietää että minkälaisen herkun takia Japani rettelöi aktivisteja vastaan. Sitä paitsi kyllä jonkun pyydystetyn valasraukan jostain uumenista varmasti löytyy se ylimääräinen 2 rkl töfföä mulle. Pienistä puroista ei tietenkään kasva isoa virtaa eli en ole edistänyt valaanpyyntiä (niijust). Valas ei maistunut mitenkään järin hyvältä ja näytti muussatulta suolistolta, eli en voi suositella.

Toivottavasti kukaan aktivisti ei löydä mun blogia ja jätä vihasia kommentteja. Puhdistan mun omantunnon lahjoittamalla 5e Greenpeacelle, ihan oikeesti hei.

maanantai 4. elokuuta 2008

Tervetuloa kylään

Sateen kunniaksi tänään on hyvä päivä esitellä paikka, joka tarjoaa mulle katon pään päälle. Kyseessä siis oma kämppä, jota oon huomannut viime aikoina myös kodiksi nimittäneeni.

Kyseinen 22-neliöinen lukaali sijaitsee hintsusti keskeisimmän Tokion ulkopuolella, mutta kuitenkin Tokion tärkeimmän junalinjan (Yamanote-looppi) varrella. Alueen nimi on Gotanda, ja se on varsin tylsää aluetta, täällä ei ole oikein mitään nähtävää. Kirjaimellinen suomennos Gotandalle on suurinpiirtein "puolen hehtaarin kokoinen riisipelto", joka ei kyllä oikein kuvasta Gotandan miljöötä, vaikka kuinka absurdisti ajattelisi.

Ensimmäisinä viikkoina kämppään saapui aina hieman hämillään, tavaroitaan ei oikein osannut laittaa mihinkään ja kaikki oli siististi väkinäisestikeksityillä paikoillaan. Parin viikon asustelun jälkeen alkoi löytyä jo turvallisuuden tunnetta jopa sen verran, että yhtenä yönä unohdin lukita oven. Aamulla sitten tarkistin kaikki komerot ja pesukoneen sisäosan huolella mietiskellen että voikohan japanilainen piiloutua ja asustella toisen kämpässä ilman että asukas huomaa.

Tähän mennessä oon asettunut kämppään jo ihan hyvin, mikä tarkoittaa sitä että sotku on suurempi kuin olisi syytä olla. Onneksi otin ensimmäisenä päivänä täällä muutaman kuvan, joita olen tainnut pihtailla jo tarpeeksi kauan. Tässäpä siis faktaa siitä kuinka asustelen:


Ensimmäinen kuva on näkymä ovelta sisälle. Äärivasemmalla pilkottava ovi tarjoaa pääsyn pesukonekomeroon, ja sitä vastapäätä käytävän toisella puolella on pikkuruinen vessa ja pikkuruinen vaatekomero. Seuraava kuva on otettu toiseen suuntaan keittiöstä, jossa ei turhan paljon pöytätilaa ole, joten kokkailut on täällä senkin takia jäänyt vähiin. Banaanin pilkkominen ja kuivanuudeliin vedenkeittäminen on tainneet olla mulla täällä merkittävimmät kokkailutapahtumat. Mikron päällä on paketissa brännäri riisinkeitin, mutta eipä oo tullut edes pakkausta avattua. Keittiötä vastapäätä on ok-tilava kylpyhuone, jossa on minikokoinen kylpyamme.


Kaksi viimeistä kuvaa on otettu käytävän ovelta huoneeseen päin. Kuten kuvasta näkyy, kalustukseen kuuluu tuoli, pöytä, sänky ja telkkari, joista viimeisintä ei ole tullut testattua. Bonuksena löytyy dvd-soitin ja parveke, jonne voi heittää pyykit kuivumaan ja josta voi ihailla näkymää pikkukujalle. Bonuksenbonuksena löytyy tuo ruma taulu.