Tokion tietovirrat

Työkaverin kanssa lounastauolla jutellessa koin varsinaisen valaistuksen liittyen siihen, millaisessa tynnyrissä mä täällä elän verrattuna japanilaisiin. Ensimmäisen kerran tulin ajatelleeksi japanilaisten päivittäin kokemaa informaatiotulvaa, kun Janne sattui toissaviikolla mainitsemaan että täällä kaikkialla on ihan hirveästi tekstiä. Istuttiin ravintolan ulkopuolella odottamassa että meille vapautuisi sieltä tilaa (Tokiossa perusruokaravintolaan jonotetaan aika useinkin, koska nälkäistä väkeä on se 12-33 miljoonaa laskutavasta riippuen), ja katseltiin kuinka ravintolan kaksi metriä leveään julkisivuun oli saatu ahdettua ikkunassa olevan menun lisäksi ainakin 6 muuta lappua ja paprunpalaa, joissa jokaisessa oli muutaman sanan tai lauseen verran tekstiä. Mä taisin viime vuonna Osakassa tottua tähän tekstipaljouteen niin hyvin, etten ollut koko hommaa aiemmin täällä edes huomannut.

Kun kissa oli kerran nostettu pöydälle, niin yhtäkkiä aloin itsekin havainnoida sitä kirjoituksen määrää, mitä tunkee täällä ovista ja ikkunoista. Jokainen varmasti tietää Japanista ne leveät kadut, joiden talojen seiniä koristaa vieriviereen läiskäistyt pystysuorat neonvalokyltit, ja niitä jatkuu aivan yhtä pitkälle kuin katuakin. Jo ne ovat aikamoinen infopaukku etenkin länsimaalaiseen makuun verrattuna, mutta niiden lisäksi löytyy vielä pienempää pränttiä niin, että jotkut talot - etenkin ravintoloiden julkisivut - on suorastaan tapetoitu erilaisilla kylteillä.

Varsinaisen ahaa-elämyksen omasta tynnyristäni ymmärsin täydellisesti vasta kun tänään japanilainen työkaveri kysyi, että onko mun tehnyt mieli jäädä Tokioon vai haluanko jo takaisin Tampereelle. Vastasin, että voisin jäädä ja haluaisinkin jäädä, jos Tampereella ei olisi muita hommia kesken, sillä viihdyn Tokiossa aivan mielettömän hyvin enkä juuri ole kaivannut Suomea. Siihen työkaveri kommentoi, että hänen mielestään Tokio on hirveän ahdistava, sillä kaikkialla on melua ja jatkuva kaaos. Lopulta päädyttiin siihen, että meidän näkemykset on niin erilaisia, koska mä voin kävellä Tokiossa niinkuin metsässä - en ymmärrä mitään, en osaa mitään, ja lisäksi kaikki näkee että oon gaijin eli ulkkari, ja mulle ei kukaan halua sanoakaan mitään. Mun on helppo olla täällä rauhassa kaiken tän hälinän keskellä, sillä mulle se on yhdentekevää puhutaanko täällä mun ympärillä jotain asiaa vai soiko siellä musiikki, periaatteessa samaa ääniulinaa se mulle on. Työkaveri sen sijaan pakkautuu täpötäyteen metroon ja kuulee noin 15 keskustelua ympärillään liittyen ties mihin asioihin, ymmärtää kaikki miljoonat tekstit, ohjeet ja kyltit, ja suorastaan täyttää aivonsa sillä jatkuvalla informaatiovirralla. Ei ihme että ahdistaa.