Epänormaaliudet alkoi oikeastaan jo Japanissa lentokentällä, kun matkatoveri ja kollega Eeva huomasi ilmoituksen, että japanilaisilta voidaan evätä pääsy takaisin Japaniin, jos ovat käyneet P-Koreassa. Eeva sitten japanilaisena tietysti häkeltyi ja kysyi lentokentän henkilökunnalta, että mitäs se sellainen tarkoittaa. Vastaus oli tyly, "emme voi taata takaisinpääsyä". Mä läksin hotellilta sitten tapaamispaikkaa ja bussia kohti yksin klo 5.30 lauantaiaamuna, ja Eeva jätti homman väliin.
Herra Kim Jong-ilin viimeaikaisten terveysongelmien vuoksi herra ei tuona lauantaiaamuna ollut myöntänyt kellekään lupaa saapua maahan, ja siellä sitten pönötettiin rajalla ja mietittiin mitä tehdään. Jossain vaiheessa tuli tieto että saatiin lupa, ja sitten köröteltiin sisään. Rajalla tietysti syynättiin läpi moneen kertaan niin ihmiset kuin laukut.
Ennen matkaa annettiin ohjeet miten Pohjos-Koreassa toimitaan ja mitä siellä ei saa tehdä. Rajojen sisälle ei saanut viedä mitään painettua sanaa (kirjoja, lehtiä), elektroniikkaa (läppäreitä, kännyköitä, latureita, akkuja), liian tarkkoja tallennusvälineitä (kameroita joiden linssi oli yli X millimetriä halkaisijaltaan) ym. Valokuvia ei saanut ottaa kuin siellä missä erikseen sanotaan, että nyt voi kuvata. Silloinkaan ei saanut valokuvata kuin kyseisen nähtävyyden suuntaan. Bussin ikkunasta valokuvaaminen oli ehdottoman kiellettyä.
Bussikierroksen ohjelmaan kuului käynti vesiputouksella, tylsässä museossa ja jonkun muinaisen ukkelin talossa, sekä jonkun kuuluisan sillan pällistelyä ja kilpikonnapatsaiden kuonojen hiplausta. Itse käyntikohteet oli siis jokseenkin onnettomia ainakin koreaa taitamattomalle, kaikki opastukset kun tuli vain maan omalla kielellä ja englantia ei osattu. Vaan eipä mitkään P-Korean vesiputoukset olleetkaan se syy miksi sinne piti päästä käymään, vaan matkan mielenkiintoisinta antia oli jokin ihan muu.
Yhteensä meitä kulki P-Koreassa 6 bussillista ihmisiä. Bussit kulki aina letkassa, ja niiden edessä ja takana vartioi useampi henkilöauto, ettei mikään bussi lähde sooloilemaan. Jokaiseen bussiin nousi myös 3 pohjoiskorealaista vahtimaan, että ollaan siivosti. Kun bussit pysähtyi, matkanjärjestäjät kiirehti ulos muodostamaan muurin, jolla näytettiin, mihin asti oli sopivaa mennä. Käytännössä oltiin siis kuin eläimet häkissä.
Paikalliset ei saaneet tulla bussien lähelle ollenkaan, vaan jokaisen kylätien varrella 50 metrin päässä autotieltä oli vartija, jonka ohi paikalliset ei saaneet tulla. Niiden takana sitten näkyi isoja porukoita, jotka katseli meitä kiinnostuneina. Tien vieressä olevien rakennusten pihoilla ei ollut ketään, mutta kun siristeli silmiään ja katseli ikkunoista sisään (yhdessäkään huoneessa ei ollut valoja), alkoi erottaa että ikkunat oli täynnä tuijottavia nassuja. Yhdessäkään talossa ei ollut kaikki ikkunat ehjinä, vaan aina oli jossain joku sirpaleina. Noin yleisestikin talot näytti siltä, että niissä on asuttu viimeksi 20 vuotta sitten.
Kaesongin kaupungissa pääsi näkemään paikallisia edes hitusen lähempää. Vaatteissa oli eri värejä noin viisi kappaletta, ja lähes kaikilla naisilla oli polvipituinen hame ja edestä napitettava paita. Muoti oli suoraan 60-luvulta. Autotiet oli leveitä mutta autoja ei ollut yhtään lukuunottamatta paikallisbusseja, jotka olivat aivan täynnä. Paikalliset kulki polkypyörillä. Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli se 2 sekuntia kestänyt vilahdus, kun bussin ikkunasta näin jonkinlaisen koulun sisäpihalle. Pihalla oli noin 5-vuotiaita pieniä poikia varmaankin parisataa kappaletta, ja he seisoivat suoremmissa riveissä kuin me osattiin ikinä ala-asteella, vaikka kuinka yritettiin. Kaikilla oli yhtenäinen asustus, ryhti suorana, raajat ja koko keho jähmettyneinä aivan paikoilleen. Edessä seisoi joku iso jamppa jakamassa propagandaa ja opettamassa lapsia tavoille.
Etelä-Korean puolelle palatessa rajalla katsottiin kaikkien kamerasta valokuvat läpi, ettei oltu kuvattu mitään sopimatonta. Alla edes pieniä palasia siitä mitä kulissien takana on, ne ei ehkä aivan jetsulleen ole sallittuun suuntaan kuvattuja. Onneksi ei pamput rajalla huomanneet.
Kahteen ylläolevaan yritin edes jotenkin vangita talojen rähjäisyyttä. Lähes kaikki talot oli harmaita romukasoja.
Paikanpäällä näki hieman paremmin työmaata, valokuvassa ei oikein onnistunut. Ei olisi Suomen työturvallisuusvirastot tykänneet.
