Pallokalaa sarvista

Maistelin tänään kuolemani uhalla pallokalaa, ja ainakin vielä olen hengissä. Pallokalan maksa on erittäin myrkyllinen, ja väärin valmistetun kalan nauttimisen jälkeen ei ehdi kovin kauaa enää mistään sitten nauttiakaan. Myrkyssä on voimaa tappamaan muutaman kymmenen ihmistä tuosta vaan, mutta jätän likaiset yksityiskohdat kertomatta. Kalaa käsiteltäessä pienikin viilto väärään kohtaan tai hieman vinoon tekee koko kalasta syömäkelvottoman, joten tarkkana saa olla. En suosittele töihin menoa krapulapäivänä, mikäli olet pallokalakokki.

Pallokalakokkien tulee suorittaa jonkinlainen tutkinto ennen kuin heillä on lupa valmistaa siitä ruokaa. Tutkinnon suorittaminen vaatii useamman vuoden harjoittelun, ja Tokiossa Tsukijin suurella kalamarketilla myydään pallokalaa ainoastaan heille joilla on tutkintotodistus mukanaan. Kyseisen lounaspaikan pallokalakokki oli mitä ilmeisesti oppinut läksynsä, mikä tietysti on varsin miellyttävää mun kannalta. Tokio Passi -oppaan mukaan joka vuosi muutama pallokalakulinaristi kuitenkin siirtyy johonkin muuhun ulottuvuuteen herkuttelemaan. Herkkua se kyllä olikin, maku oli hieman kanaisa, todella mieto, mutta koostumus oli kuitenkin kalamaisen pehmeä. En kyllä silti taida toiste tuota maistella, sen verran paljon siinä pureskellessa ehti mietiskellä että kuinka erehtyminen onkaan inhimillistä.

Tänään varattiin työkaverin kanssa myös Etelä-Korean matka, joten syyskuun puolivälin paikkeilla tulee sitten nähtyä mystinen Soul. Täytyy varmaan ottaa selvää myös reissuista Pohjois-Koreaan ts. siihen johonkin rajalle propagandamainoksia lukemaan. Viivytään reissussa yhteensä 4 yötä, joten siinä ehtii ihan mukavasti pyöriä. Reissusta köyhdyn 375 euroa sisältäen matkat ja majoitukset, mikä on musta ihan käypä hinta, etenkin kun majoitus on jossain ihan jees-näköisessä asunnossa eikä missään pienessä hostellin luukussa. Suomessa sitä saisi sitten pulittaa vähän enempi jos Koreoihin lähtisi, eikä se toivottavasti niin ihmeellinen ole, että 4 päivän jälkeen pitäisi vielä päästä pidemmäksi aikaa uudestaan.

Rikas tyttö jos oisin

Päivän kohokohta on ollut Shinsei Bankin nettipankkipalvelun käyttäminen ja huomaaminen että upouudelle tililleni on pamahtanut rahaa, kun firma maksoi korvauksia mun matkalipuista ja muista pikku kuluista. Johan tässä hieman vyötä kiristeltiinkin maanantaiaamun jälkeen eli sen jälkeen kun mamma kukkaroineen pyyhälsi Nagoyan suuntaan. Nyt pitäisi taloudellinen hyvinvointi olla hoidossa loppuajaksi, sillä palkkaa pitäisi tupsahdella nyt tasaiseen tahtiin. Vielä pitäisi löytää pankkiautomaatti ja opetella käyttämään sitä tai uskaltaa viilata tyylikkään oranssia pankkikorttiani kaupan kassalla.

Heti oon tietenkin alkanut syytämään rahojani joka paikkaan, harvemmin sitä on Suomessa tilillä rahaa kuusinumeroisia summia, joten tunteehan tässä olonsa rikkaaksi. Illalla kävin kaupassa ostamassa varsin huolettomasti hyödykkeitä kuten kuivattua ananasta (arvatkaa vaan paljon maksoi, kun täällä tuorekin on niin pirun kallista) ja sushia (aamupalaksi, yum). Päivällä suunnittelin työkaverin kanssa Korean matkaa, joka toivottavasti on tapahtuva joskus syyskuussa. Yritettiin kovasti metsästää halpoja lentoja (n. 250 e), mutta niiden lentoajat on niin pilipalia, että joudutaan miettimään kalliimpia vaihtoehtoja. Saa nähdä kestääkö mun harjottelijanpalkkani yhtä Korean matkan aiheuttamaa rasitusta, vai pitääkö jättää homma väliin. Taiwan ois sitten varavaihtoehto, jompaan kumpaan pitäisi kyllä päästä.

Tänään oli sitten myös varaa pulittaa 3 e salilla käynnistä ja käydä taas ihailemassa sitä palvelualttiutta, jota paikallisella kuntosalilla viljellään. Kävin hääräämässä Basic step -jumppatunnilla, jonka alussa kumarreltiin viiteen kertaan, aina parin ohjaajan esittelylauseen välein. Kumartelujen ja nilkkojen pyörittelyjen jälkeen päästiin kyllä sitten hommiinkin, ja pysyin jopa ihan hyvin mukana tunnilla, kun vaan ahkerasti painoi askellussanastoa mieleensä.

Suihkun jälkeen kävin hämmästelemässä naisten pukkarin itsensätuunausosastoa, jossa japanilaisnaiset ehostivat itseään valtavien peilien edessä. Jokaiselle oli oma yksityinen peilipöytä tuoleineen ja pöydillä oli perustilpehöörin eli hiustenkuivaajien ja käsipaperin lisäksi vielä Shiseidon rasvoja, ihonpuhdistusaineita ja muuta ylellisyyttä. Kylläpä tuntui varsin mukavalta putsata korvatkin neljän viikon jälkeen. Jossakin kulmassa oli tarjolla harjoja ja papiljotteja, jotka oli tietenkin erikseen jaoteltu puhtaisiin ja käytettyihin. Oman tukkani ehdin ikävä kyllä haroa viisipiikkisellä ennen kuin hoksasin harjapalvelun.

Naisilla näytti olevan tapana kostuttaa pieniä vanulappuja johonkin mömmöön ja läntätä niitä naamalleen hengailemaan. Joku päivä käyn vakoilemassa että mitä niistä purnukoista tähän tarkoitukseen pitäisi käyttää, ehkä saan sitten itekin yhtä heleän nassun kuin täkäläisillä. Jotakin soosua sieltä kuitenkin tänään jo kokeilin, en nyt sitten tiedä että levittelinkö naamaani saippuaa vai rasvaa vai jotain muuta.

Naisten vessakulttuuri

Oon nyt noin kuukauden verran ehtinyt kerätä tilastotietoa naisten vessatavoista, joten koen itseni tarpeeksi asiantuntijaksi, jotta voin avautua siitä myös täällä blogissa. Työpaikan naistenvessassa on kolme StarTrek-automaattivessaa (jollaisen ohjauspaneelista löytyy kuva jostakin päin blogia), jokainen omassa yksityisessä kopperossaan tietenkin. Omina helpotushetkinäni olen hyödyntänyt suoritukseen kuluvan ajan tutkimalla japanilaisnaisten vessakulttuuria.

Kuten aiemmin oon jo todennut, vessan ohjauspaneeleihin kuuluva flushing sound -nappi on ahkerassa käytössä joka kerta, kun japanilainen nainen käy pissalla. Vessanvetoäänen tarkoitus on mitä ilmeisimmin peittää epäsiveellinen ääni eli lirinä. En ole kertaakaan onnistunut yllättämään japanilaista isomman hädän vallassa, mikä on sangen outoa ja varsin harmillista. Tämä olettamus perustuu puhtaasti kuulohavaintoihin, joten paikkansapitävyys voi tietysti olla kyseenalaista. En siis kuitenkaan tiedä käytetäänkö flushing soundia myös muilla tarpeilla, tai mikä vielä harmillisempaa, en tiedä käyttävätkö japanilaisnaiset aktiivisesti ohjauspaneelin suihkutoimintoja.

Flushing sound -nappulasta irtoavan äänen kesto on noin 15 sekuntia. En ole koskaan kuullut että kukaan painaisi nappia uudelleen edellisen äänen loputtua, joten oma asiointi tulee siis ajoittaa siten että se osuu juuri oikeaan hetkeen. Rakkoa ei siis ole sopivaa päästää liian täydeksi, jottei aika lopu kesken.

Japanilainen nainen käy asioillaan hyvin nopeasti, paitsi silloin, jos joku muu (minä) on toisessa vessakopissa yhtä aikaa ja poistuu aikaisemmin käsienpesutilaan. Silloin japanilainen odottaa vessassa siihen asti, että toinen henkilö on pessyt kätensä ja poistunut koko saniteettitilasta. Ilmeisesti ei ole mukavaa nähdä, minkä näköinen henkilö siellä toisessa kopperossa on asioinut, tai ainakaan ei haluta paljastaa että minä täällä taas, moi.

Käsienpesutila on naisten yleinen rupattelutila samalla tavalla kuin Suomessakin. Siellä pestään myös hampaat lounaan jälkeen, joten suurin todennäköisyys saada kuuntelevat korvat omalle flushing soundilleen tai lirinälleen on noin klo 12-13. Vessassa on ihan oma erityinen kaappi japanilaisten naisten hammasharjoille ja -tahnoille, joten niitä ei tarvitse kantaa mukanaan. Hampaita ei myöskään pestä yksinään, vaan mukana on kolme kaveria juttu- ja hampaidenpesuseurana.

Vessasta poistuessa katselen kaihoisasti miesten vessan suuntaan, jossa vallitsevasta kulttuurista mulla ei ole aavistustakaan. Harkitsen majoittuvani yhteen kopperoon lounastauoksi, jotta saisin selville flushing soundin syvimmän olemuksen myös miestenvessan puolella.

Onneks ei oo kiire

Illuusio kiireisistä japanilaisista on murentumassa. Ihmiset kävelee täällä todella hitaasti, mikä ei johdu pelkästään ihmismassasta - vaikka kadulla ei olisi ketään tiellä, on paikallisten kävelyvauhti silti raivostuttavan hidas. Ihmispaljoudesta johtuva oman yksityisen tilan puute aiheuttaa sen, ettei japanilaisia kiinnosta mitä selän takana tapahtuu. Ehkä ympäristön täydellinen ignorointi on tarpeen, jotta tässä kaupungissa pystyy elämään ja säilyttämään järkensä. Paikallisille tuntuu olevan ihan sama, vaikka joku kärkkyisi selän takana toivoen pääsevänsä ohitse tai vaikka siellä tapahtuisi murha. Jos joku kansa saisi silmät selkään, niin voisin äänestää japanilaisia ehdolle.

Edes työnarkomaanit salarimanit eivät ole kiireisempiä kuin muut tallaajat, sillä aamuisin töihin maleksitaan samaa vauhtia kuin kaikkialle muuallekin, ja sama toistuu illalla töistä lähtiessä. Siinä välissä on sitten painettu duunia kuin kaistapää, mutta kotiinkaan ei illalla ole niin kiire ettei ehtisi lorvailla kaduilla. Ei ihme että japanilaiset naiset on alkaneet irrottautua perinteisestä roolistaan kotirouvana ja miehensä palvelijana. En mäkään heräisi aamulla viideltä keittämään miehelle riisiä aamupalaksi ja väsäämään bentobokseja lounaalle, jotta vastalahjaksi näkisin herraa seuraavan kerran illalla pimeän aikaan.

Jonkun tutkimuksen mukaan tokiolaiset sijoittuvat ympäri maailman 32 kaupungissa suoritetussa kävelynopeustestissä sijalle 19. Nopeimmin kävellään Singaporessa ja Tukholmassakin päihitettiin laiskat japanilaiset (sija 17). Helsinkiä ei listalla ollut Suomea edustamassa, mutta tottis me suhataan nopeammin kuin japanilaiset.

Ainoa hetki, jolloin japanilaisen näkee ottavan muutamia nopeatempoisia askelia, on junan asemalaiturilla, kun juna on pysähtynyt asemalle. Tuolloin japanilainen ampaisee juoksuun toivoen ehtivänsä juuri siihen junaan, vaikka seuraava saapuu minuutin kuluttua edellisen lähdöstä. Kyllä, minuutin!? Paljon on ehkä mulla vielä opittavaa, että voin ymmärtää tätä ajatusmaailmaa.

Tulikukkia ja Nikkon temppeleitä

Japanissa kesä on ilotulitusten ja festivaalien aikaa, joka viikonloppu on jossakin menossa jonkinlaista juhlaa. Tarinan mukaan raketteja paukutellaan, koska ilotulitteilla karkoitetaan pois pahoja henkiä, joita saattaisi muuten pamahtaa kylään. Jollakin tapaa soppaan liittyy vielä Obon-juhla, jota vietetään alueesta riippuen joko heinäkuun tai elokuun 13.-15. päivä. Obon on buddhalainen juhla ja silloin esi-isien henget palaa tähän todellisuuteen tapaamaan sukulaisiaan. Obon-viikolla ei varsinaisesti ole työpaikoilta lomaa, mutta moni ottaa silloin vapaata ja matkustaa pois kaupungeista, juurikin niitä sukulaisiaan tapaamaan. Ilotulitteet sitten vissiin estää ettei tuonpuoleisesta saavu esi-isien haamujen lisäksi myös ikäviä yllätyksiä.

Eilen Tokiossa oli yksi Japanin tunnetuimmista hanabeista eli ilotulitusjuhlista Asakusan kaupunginosassa. Asakusa on Tokion vanhaa osaa, jossa on temppeleitä ja pyhäkköjä ja tunnelmakin täysin erilainen kuin muuten niin hektisessä Tokiossa. Hanabia varten paikalliset pukeutuu kimonoihin ja niiden halvempiin versioihin yukatoihin ja näky on jotenkin absurdi: uskomattomat määrät japanilaisia kimonoissa Tokion kaduilla, samalla kun taivaalla räiskyy kukkia esittäviä värikkäitä ilotulitteita. Sellaista puolta ei Tokiosta aivan heti odottaisi näkevänsä. Mantan lakituksen tai Lordin Kauppatorin keikan aiheuttama ruuhkakin oli kohtuullisen pientä verrattuna siihen ihmisryteikköön, johon me äidin kanssa hypättiin kun lähdettiin eilen ihailemaan hanabia.

Tänään käytiin kahden tunnin junamatkan päässä Nikkossa, joka on kuin minikokoinen Kioto. Nikko on kansallispuistoalue jossain vuorten välissä, ja alueeseen kuuluu useita UNESCOn maailmanperintökohteita. Alueen nähtävyydet jakautuu suurinpiirtein kahteen osaan, temppelialueeseen ja järvialueeseen. Temppelialueella on upeita temppeleitä, joidenkin historiallisten heppujen hautoja ja alueen reunalla pyhä silta, joka on arvailujen mukaan rakennettu joskus melkoisen kauan sitten käärmerotkon yläpuolelle.

Järvialueella ei käyty oikeastaan kuin kääntymässä, sillä alkoi sataa ja myöhemmin iski ukkonenkin. Käytiin ihailemassa vesiputousta, joka ryöppyää 97 metriä suoraan alaspäin. Olihan se komea suihku, mutta näkyvyyttä haittasi sakea sumu joka oli päässyt valtaamaan koko tienoon. Normaalisti alueella pitäisi myös koikkelehtia villejä apinoita, mutta tänään oli sen verran epänormaali päivä ettei nähty yhtään. En kyllä minäkään lähtisi sinne sateeseen ja sumuun seikkailemaan jos olisin apina.

Japanin NASA

Tänään meidän seitsemänhenkisellä työtiimillä oli joku tiimipäivä ja käytiin Tsukuba Space Centerissä, joka on tuolla jossain tunnin bussimatkan päässä Tokion ulkopuolella. Nähtiin säiliö jossa demotaan painottomuutta ja pikkuruinen asuntotankkeri jonne astronautit suljetaan harjoituksen vuoksi viikoksi ilman ikkunoita ja kommunikointivälineitä. Ihmeteltiin tuoleja johon kokelasraukka sidotaan ja sitten tuoli hötkyttelee, pyörittelee ja veivaa joka suuntaan. Opittiin myös että astronautin 14-kerroksinen puku painaa 150 kg ja että vessassa käynti on sen verran vaikeaa, että pukuun kuuluu vaipat. Kaikenlaisia pienoismalleja ja infotauluja jopa englanniksi oli tarjolla, joten mikäli avaruus kiinnostaa, suunta Tsukubaan vaan. Space shopista sai sitten ostaa matkamuistoksi avaruusjäätelöä ja avaruuscurrya.

Kierroksen jälkeen käytiin syömässä korealaisessa ravintolassa, jossa saatiin itse grillailla ruoat pöytiin upotettavien pikkugrillien päällä. Oli ihan maukasta ja maistoin ensimmäistä kertaa japanilaista oluttakin, joka oli moninkertaisesti parempaa kuin suomalainen litku.

Kohta lähden viettämään yhden Tokiosta Suomeen palaavan työntekijän läksiäisiä Roppongiin. Roppongin alue on varmaankin länsimaisin paikka joka Tokiosta löytyy, ja se onkin paljon ulkomaalaisten eli gaijinien suosiossa. Joku päivä täytyy sitten katsastaa japanilaisten suosimat rilluttelumestat.

Maanjäristys

Töissä päivän kuuma puheenaihe on ollut viime yönä klo 00:30 sattunut maanjäristys, jonka keskus oli 500 km Tokiosta pohjoiseen. Voimakkuudeltaan tutina oli 6,8 Richterin asteikolla, eli kyseessä oli kohtuullisen suuri maanjäristys. Järistys oli noin 100 km syvyydessä Honshun saarella eli tällä samalla saarella, jolla Tokiokin sijaitsee. Läheisessä Iwaten kaupungissa on ollut sähköt poikki ja noin 100 ihmistä loukkaantunut. Tsunamivaroitusta ei kuitenkaan annettu.

Kaikki työkaverit oli heränneet järinään ja kertoivat että se oli tuntunut tavallista voimakkaammin. Mä ja äiti nukuttiin molemmat sikeesti sen yli eikä siis huomattu mitään, mikä tietysti kovasti harmittaa. Yhden ravistelun oon täällä huomannut joskus pari viikkoa sitten töissä istuessa, mutta se oli varsin heiveröinen ja kovasti oon odotellut vähän isompia.

Japani on varautunut järistyksiin hyvin, esimerkiksi automaattiset tsunamihälytykset on tuttuja juttuja eikä tsunameihin ole tainnut täällä kuolla vuosiin kovinkaan montaa ihmistä. Maailman suurimmaksi metropoliksi Tokiossa on todella vähän pilvenpiirtäjiä, ja niissäkin muutamissa hujopeissa on kaikenlaisia pyöräviritelmiä ym. turvasysteemejä alla, jotta ne kestää järistykset.

Sen verran oon oman turvallisuuteni vuoksi tutustunut maanjäristysten sieluun, että osaan erottaa oikeasti ja leikisti vaaralliset järistykset toisistaan: Jos heilunta on vaakasuuntaista, niin kaikki pitäisi olla ok. Jos liike on sen sijaan pystysuoraan, niin eipä auta kuin ottaa jalat alle ja juosta ulos avoimelle paikalle tai sisällä mennä huoneeseen jossa on mahdollisimman paljon tukevia pystyrakennelmia lähekkäin (esim. pieni vessa). Töissä meillä on kaikilla työntekijöillä omat kypärät maanjäristystä varten, joten kyllä kelpaa sulloutua työporukalla vessaan kypärät päässä.

Kuvia Fujilta

Tänään ostettiin mulle silmälasit joita joudun ehkä joskus jopa käyttämään. Totuttelen salaa täällä Japanissa niihin, tai sitten pistän ne kaapin pohjalle ja unohdan sinne. Käytiin suurehkon paikallisen silmälasiketjun myymälässä asioimassa, tehtiin näkötestit saman tien, ostettiin 45 eurolla pokat linsseineen ja 30 minuutissa saatiin lasit mukaan.

Laiskottelen niin jaan nyt vaan kuvia Fuji-vuorelta:

Alussa tie oli vielä helppoa ja sitä ylipäätään pystyi kutsumaan tieksi.


Tällaista maastoa kiivettiin suurin osa ajasta.


Korkeudessa 3250 m ihailtiin joka puolelle levittyvää pilvimattoa.

Fuji-san on kohtuullisen jyrkkä...

Nattoa ja rikkimunia

Eilen olin niin rättipoikki ja toisaalta tohkeissani Fujin valloituksesta, että päivän toinen kohokohta unohtui mainita: Eilisaamuna bussia odotellessa käytiin aamiaisella jossakin kahvilassa, jossa tilasin itselleni japanilaistyylisen aamiaisen eli riisiä, kalaa, pikkelssiä ja keittoa. Bonuksena tuli sitten nattoa eli niitä järkyttävänhajuisia ja -makuisia fermentoituneita soijapapuja. En ollut henkisesti valmistautunut maistamaan niitä ihan vielä, mutta kun niitä kerran edessä nyt oli, niin eipä auttanut kuin ottaa puikot käteen ja alkaa popsia.

Aloitin tutkimukset varovaisella nuuhkaisulla, niin varovaisella, että kykenin vielä maistamaankin sen jälkeen. Kun hajun ja maun piti toisistaan erillään eli piti nattokippoa puolen metrin päässä kun maistoi, maku oli suhteellinen ok. Natto maistui melkeinpä laimealta odotuksiini verrattuna. Seuraavalla syömapuikollisella tein virheen ja söin astian yläpuolella, mikä tietysti toi sulotuoksut nenään ja makukin oli yhtäkkiä yökkäysrefleksin arvoinen. Maku oli jotain sellaista jota ei pysty kuvailemaan, se ei ollut niin pisteliäs ja läpitunkevan voimakas kuin olin odottanut... Sen sijaan se oli salakavalan lempeästi tajunnanräjäyttävän hirveä, oikea susi lammasten vaatteissa. Ei tarvinnut toisen suullisen jälkeen enää maistella enempää.

Tänään vietettiin vika päivä Hakonen alueella. Käytiin Owakudanin tulivuorella, joka on vielä toiminnassa ja jonka rinteissä on kuumia lähteitä. Rikin tuoksu oli voimakas ja höyryä nousi ilmaan joka puolelta. Yhdessä kuumassa lähteessä keitettiin kananmunia, jotka sulfidien tai minkä lie vaikutuksesta värjäytyivät mustiksi. Niitä sitten japanilaiset ostivat kasseittain 3 eurolla 6 kpl ja popsivat, sillä oli vissiinkin joku puhdistava / parantava / elämää pidentävä vaikutus. Teimme makutestin ja totesimme rikkikylvyn olevan ihan ok mauste kananmunalle.

Seuraavaksi kävimme risteilemässä Ashinokon järvellä, jolta monet postikorttikuvat Fuji-vuoresta on otettu. Kirkkaalla ilmalla Fuji kohoaa matalampien huippujen ylle ja heijastuu järven pintaan varsin postikorttimaisesti. Analyysini mukaan kirkkaita ilmoja ei vain kesäisin täällä Japanissa oikein ole, johtuuko ilmankosteudesta vai mistä. Jäi siis Fuji-san näkemättä, mutta kyllähän me jo eilen tuttavuutta siihen hierottiinkin.

Illaksi palattiin Tokioon ja huomenna pitäisi taas mennä töihin. Äiti varastaa pohjan mun sängystä ja vie puolet mun lattiapinta-alasta, joten hyvitykseksi tietenkin maksatan kaiken mahdollisen hänellä. Ihan hyvä diili.

Japanin katolla

Olipa erikoinen Fuji-reissu. Herättiin aamulla klo 5.50 ja hypättiin puoli seiskan bussiin, josta kahdella vaihdolla päästiin Fujin 5. asemalle eli jonnekin n. 2300 metrin korkeuteen. Tähän matkaan menikin sitten melkein tuplasti se aika mitä oltiin arvioitu, eli yhteensä 4 tuntia. Oli ruuhkaa, tietullia ja japanilaisia yksityisautoilijoita tukkimassa tietä. Huominen maanantai on täällä pyhäpäivä (joku Marine Day), ja kaikki oli ilmeisesti päättäneet lähteä reissulle Hakoneen ja Fujille. Eipä sillä että siellä ikinä olisi kovin tyhjaa, jostain taisin lukea että 3000 ihmistä kiipeaa päivässä.

Fuji-sanin kraaterille elikäs huipulle vie muutama eri reitti, joiden vaikeustaso, pituus ja kaikki muukin mahdollinen vaihtelee. Me otettiin vissiinkin suosituin reitti. Päivä oli pilvinen eikä maisemia ollut hirväasti 5. asemalta, eika siellä kyllä ollut mitään muutakaan jännittävää paitsi kauhea kaaos japanilaisia vaeltajia, hieman turisteja ja taloittain matkamuistoputiikkeja ja ravintoloita.

Kapuamaan lähdettiin klo 11.30. Kovin pitkälle ei päästy ennenkuin todettiin, että mun ja äidin on ehkä syytä kiivetä omaa tahtia itekseen, eika yhdessä. Sovittiin että tavataan 5. asemalla ja soitellaan sitten. Illalla kuulin että äiti oli kavunnut 7. asemalta vielä hieman ylöspäin eli päässyt jonnekin hieman alle 3000 metrin. Yhteensä meidän reitillä oli asemia 9, en tiedä lasketaanko huippu kymmenenneksi.

Joskus kuudennen tai seitsemännen aseman jälkeen pilvet oli jääneet alapuolelle ja Fuji-san kohosi komeana auringonpaisteessa edessä. Rinnettä mateli siksakkia värikas jono vaeltajia, joihin kuului yllättävän paljon myös innokkaita lapsia. Heitä ei voinut kyllä kuin kadehtia, kun lapset kirmasivat innoissaan ylöspäin ja hyppivät kovin helponnäköisesti ja vailla itsesuojeluvaistoa kivenlohkareelta toiselle. Isät ja äidit tulivat sitten perässä puuskutellen. Kaikki kunnia myös sille herralle, joka kantoi 4-vuotiaan poikansa ylös selkärepussaan.

Kiipeäminen oli mahtavaa - jos mut olisi lapsena tuotu Fujille, musta olisi varmasti tullut Veikka Gustafsson. Nousu ei tuntunut liiaksi jaloissa eika sydämenpamppailu haitannut, ainoastaan kantapäähän kehittyvä rakko vähän hillitsi. Aurinko paistoi kuumasti, vuorituuli viilensi ihanasti, pilvimeri ympäröi vuorta joka puolelta ja rokki soi soittimessa. Viimeinen 300 metrin nousu (pystysuoraan mitattuna) teki mullakin tiukkaa, mutta niin lähella ei voinut enää lopettaa. Kun siinä vaiheessa oli jo 3,5 tuntia kavunnut ylämakeen yksin omien ajatustensa kanssa, alkoi taival tuntua maratonjuoksulta. Joka askel ylöspäin oli kuitenkin yksi askel lisää alaspain, mikä ei kovin paljon lämmittänyt mieltä.

Huipulle eli 3776 metriin pääsin tasan klo 16 eli vähän nopeammin kuin arvioitu nousuaika on. Tunnelma oli siellä huumaava - ihmiset polvistuivat voipuneina maahan, toiset raahustivat viimeisillä voimillaan penkeille, mutta kaikkien kasvoilla näkyi tyytyväisyys. Näky toi mieleen Tiibetin; kuluneita ruskeita penkkejä, tummatukkaisia ihmisiä lipittämässa keittoa kulhon reunasta ja pilvimassat ympärillä.

Alasmennessä eksyin omalta reitiltä toisen reitin polulle ja laskeuduin kahden tunnin kuluttua aivan väärälle lähtöasemalle. Alasmeno oli ihan hirveä, suurinpiirtein kuin olisi jyrkkää hiekkadyynia kavunnut alas niin ettei ikinä tiennyt, liukuuko seuraava askel hiekan mukana 5 vai 50 senttiä alaspain. Enkä tiennyt edes yhtään mihin laskeudun, kauanko se kestäisi, menisikö sielta busseja... Sain siltä väärälta 5. asemalta onneksi kuitenkin bussin Hakoneen ja majatalolle päin, mutta en saanut äidille soitettua enkä tiennyt olivatko tekstiviestitkään menneet läpi (no eiväthan ne olleet). Jotenkin sitten kuitenkin lopulta päästiin molemmat majatalolle, toinen bussilla ja toinen ehkä vähän vähemmän halvasti taksilla...

Köysiratailua Hakonessa

Aamulla hyppäsin junaan ja puksuttelin ulos Tokiosta Odawaraan lähelle Hakonen kansallispuistoaluetta. Pikkukaupungissa palloilu tuntui mahtavalta sen jälkeen, kun oli kolme viikkoa seurustellut Tokion hulinan ja vilinän kanssa. Kävin Odawaran linna-alueella, jossa ei ollut muuta mielenkiintoista kuin pihalla käyskennellyt elefantti, joka iloisesti purskutteli kärsällään vettä päälleen.

Odawarassa tapasin erään suomalaisen turistin, jonka seurassa olen hävennyt koko loppupäivän ja joka ei ole koko päivänä osannut käyttäytyä täällä Japanissa. Arvoisalla äidilläni on siis ehkä hieman opittavaa maan tavoista ja siitä mika on sopivaa ja mika ei. Äiti laskeutui tänäaamuna Nagoyaan ja nyt pitäisi piiskata hänet maan tavoille reilussa viikossa.

Odawarasta otettiin bussi Hakoneen ja täällä ollaan vietetty päivä suhaillen köysiratajunilla ja ilmassa keikkuvilla häkkyröillä, jotka kiipeää vuoren rinnettä ylös ja laskeutuu toista alas. Nähtiin kuumia lähteita savuamassa keskellä metikköä ja rikin haju tunki nenään.

Hakonen alueelle myydään käteviä Hakone-passeja, joilla saa käyttää alueen liikkumisvempeleitä rajatta kolme päivää ja johon kuuluu lisäksi meno- ja paluumatkat Tokiosta. Me ostettiin hieman kalliimpi Fuji-Hakone-passi, johon sisältyy myös matkat Fuji-vuoren viidennelle asemalle eli ylimpään kohtaan jonne pääsee julkisilla välineillä. Passilla oli hintaa 7200 yeniä eli 45e, mikä tuntuu ihan edulliselta, silla välimatkat on pitkiä.

Yövytään yhdessä alueen ryokanissa eli japanilaistyylisessä majatalossa, jossa nukutaan futoneilla, astellaan tatameilla ja lillutellaan päivän rasitukset pois tulikuumassa kylvyssä. Huomenna olisi tarkoitus hypätä bussiin puoli seitseman aamulla ja huristella Fujin juurelle ja edelleen viidennelle asemalle. Siitä alkaa sitten noin 5 tuntia kestävä ylämäki, joka päättyy Fujin huipulle jonnekin lähes neljän kilometrin korkeuteen. Jos illalla olen viela elossa, tulen raportoimaan päästiinkö ikinä ylös asti.

Härveleitä

Asuntoni tarjoamat tekniikkavempeleet tekee asumisesta suorastaan nautittavaa ja kompensoi mukavasti huonoja puolia kuten pienuutta ja sijaintia keskellä tylsää betonimaisemaa. Ilmastointilaitteen laitan joka päivä päälle kun tulen illalla kotiin, sillä ilman sitä sisätiloissa ei voi olla. Ilmankosteus on Japanissa kesäisin luokkaa 80%, tämän hetken säätiedotteen mukaan nyt eli klo puoli kymmenen illalla kosteutta on 84%. Kovin kaukana saunan kosteustasosta ei siis olla, ja kun lämpötilakin on yli 30 astetta, niin helpolla ei pääse. Ilmastointilaitteen kaukosäätimellä voisi tehdä kaikenlaisia hienouksia kuten lämmittää, jäähdyttää, epäkosteuttaa, säädellä puhalluksenivoimakkuutta ja suuntaa ja nopeutta ja ja ja... En kuitenkaan osaa vielä ihan niin paljonkaukosäätimen tarjoamaa japania, että olisin voinut iloita muista ominaisuuksista kuin automaattiasetuksen tuottamasta jäähdytyksestä.

Pesukone on varsin oiva kapistus myöskin. Riittää, että pistää koneeseen virran yhdestä nappulasta, heittää pyykit sisään ja painaa pesun päälle toisesta nappulasta. Tässä vaiheessa koneen luukku voi olla vielä auki, ja kone alkaa hytkyttelemään ja pyörittelemään pyykkejäni arvioiden niiden määrän. Hytkyttelyn aikana kone arvioi, kuinka paljon vettä ja pesuainetta kyseinen määrä pyykkiä tarvitsee. Sitten pesurumpu alkaa täyttyä vedellä, jonka aikana sinne heitetään pesuainetta se määrä, jonka kone ilmoittaa sytyttämällä määrästä kertovan kuvan viereen valon (neljäsosa, puoli tai täysi kauhallinen - kauha on vissiin standardimitta ja tulee kaikkien pesuaineiden mukana). Lopuksi suljetaan kansi ja odotellaan piippailua, joka kertoo että pyykit on pesty. Lisäksi voi tehdä kaikenlaista muutakin, mutta en ole vielä välittänyt tutustua muuta kuin noihin kahteen tärkeimpään nappulaan.

Pesukoneen ohjaimisto

Kylppärin vempaimistoon kuuluu kaksi hienoutta: automaattisesti asteen tarkkuudella veden lämpötilan säädin sekä oma ilmastointilaite pelkästään kylppärille. Ensin mainitussa ei ole muuta ihmeempää, kuin että kylppärin seinässä olevaan paneeliin voi näpyttää haluamansa lämpötilan, ja sitten kuumavesihanasta tulee juuri sen lämpöistä vettä. Säädin toimii suunnilleen välillä 36-80 celsiusta ja on oikein miellyttävä suihkussa ja olisi kuulemma kätevä myös ruoanlaitossa, jos täällä joskus laittaisin itse ruokaa.

Kylppärin ilmastointilaitteella on neljä perustoimintoa: pyykinkuivaus (jotta täällä kosteudessa kuivuisi pyykki), lämmitys (mukava ennen kylpemistä), viilennys (kesällä varsin menevä toiminto) ja tuuletus (suihkun tai kylvyn jälkeen höyryt ja kosteus pois). Edellä mainituille voi sitten vielä säätää ajan, kuinka kauan niiden olisi sopivaa olla päällä.

Kylppärin paneelit

Nyt pitää mennä siivoamaan, sillä huomenna tulee arvovaltaisia vieraita eli äidin lompakko ja Visa-kortti (äiti tulee kaupanpäälle).

Alien hiphei

Eilen musta tuli virallisesti Japanin asukas, kun sain työviisumini viimein kuntoon, passin takaisin haltuuni ja kävin rekisteröimässä itseni alieniksi asuinalueeni virastossa. Varsinaista alien registration -korttia joudun odottelemaan vielä pari viikkoa, mutta nyt mulla on kortinkorvikkeena paperi, jolla voi tehdä kaikenlaisia ihmeitä kuten avata pankkitilin ja todistaa poliisille että on maan asukas.

En ymmärrä miten ne palkkaavat virastoon ulkomaalaisten rekisteröintitiskin taakse ihmisiä jotka eivät puhu englantia. Onneksi mulla oli Morita-san mukana tulkkaamassa. Alienihakemukseni käsittelyn aikana ehdin tutustua Shinagawa Newsiin eli asuinalueeni uutislehtiseen, josta bongasin japanin kielen iltakurssit. Hinta olisi vain 7000 yeniä eli n. 45 euroa 40 tunnin opetuksesta, mikä ei kuulosta kovin pahalta.

Eilen kävin myös avaamassa pankkitilin, jotta joskus saisin vaikka rahaakin. Pankki oli vähän eri tasoa kuin Suomen pankit, siellä ei ollut jonoja eikä kiireisiä pankkivirkailijoita, vaan viihtyisä loungemainen odottelutila ja vain kaksi operointitiskiä, johon pääsi suoraan asioimaan jonottamatta. Mukanani oli Noha eli se egyptiläis-amerikkalainen harjoittelija, joka kysyi saisiko mistään vettä, ja sitä tuotiin hetken kuluttua tarjottimella pullollinen.

Suurin osa asioista tuntuu Japanissa toimivan hyvin, mutta pankkien kanssa näyttää kyllä olevan aikalailla säätämistä. Ainakaan tuossa lähipankissa ei ole yhtään käteistä, joten sieltä ei voi nostaa rahaa. Millainen pankki on pankki jossa ei ole käteistä, en ymmärrä. Sain sentään itse valita pankkikorttini värin yli 30 vaihtoehdosta, mikä oli varsin luksusta verrattuna siihen että Suomessa jännittää minkä värinen rumilus postissa kortin uusimisen yhteydessä tulee. Pankkitilin operointi kestää kuitenkin vielä viikon, ja sitten firma lusmuaa toisen viikon, joten saan vihdoin lisää rahaa vajaan kahden viikon päästä. Jee!

Muodin huipulla

Tokiota kuulee usein sanottavan kalliiksi kaupungiksi, mutta asumista lukuunottamatta kaikki tuntuu olevan halvempaa tai ainakin samanhintaista kuin Suomessa. Kohtuuhintaisiakin majoitusvaihtoehtoja kuitenkin löytyy, joten Japanissa reissailun pitäisi onnistua pienemmälläkin kukkarolla. Jos mikä vaan kelpaa, täältä löytyy yllinkyllin kapselihotelleja eli hotelleja, joissa asukkaalle on tarjolla ruumisarkun kokoinen tila nukkumiseen, ja näitä ruumisarkkuja on sitten seinä täynnä päällekkäin ja vierekkäin. Jos ihanihan mikä vaan kelpaa, niin väsyneet paikalliset nukkuvat missä tahansa ja milloin tahansa - junassa, puistoissa, kahviloissa, vaatekaupoissa, kadulla.

Vaatteet ei täällä ole oikeastaan halvempia, ellei osta kledjujaan lukuisista japanilaisista H&M-tyylisistä halpisketjuista. Niissä vaatteet on tutkimusteni mukaan kuitenkin hieman liian pitsisiä ja puhvihihaisia suomalaiseen makuun, ja lisäksi naisten paitojen helman pituus ei useinkaan ole kohdallaan 170-senttisille. Vielä enemmän nuorisoliikkeissä häiritsee myyjät, jotka kirkuvat nasaaliäänellä tauotta irasssssssssshaimaseeeeee eli tervetuloa. Kun ympärillä on kolmekin pirtsakkaa myyjää joiden kurkusta lähtee jatkuvasti huutoa, alkaa kauppa yhtäkkiä tuntua aika kehnolta puljulta. Kenkiä täällä on jumalaisen upeita ja vieläpä hieman Suomea halvempia, ja korkkarifriikeille löytyy tavarataloista kokonaisia kerroksia pelkkiä korkkareita. Eipä kuitenkaan kannata astua kenkäkauppaan, jos naisjalkasi on kokoa 39 tai suurempi tai miesjalkasi on kokoa 43 tai suurempi.

Kerrospukeutuminen on täällä tosi in. Kuumallakaan säällä ei kaupungilla tule vastaan tyttöjä pikkuruisissa narutopeissa - lukuunottamatta länsimaisia turisteja. Sen sijaan päällekkäin näyttää olevan helposti kolmekin kerrosta ohuita toppeja, boleroita ja muuta hilirimpsistä. Tyypillistä on myös yläosan vaatteiden pukeminen väärässä järjestyksessä, eli usein on t-paidat alla ja topit päällä.

Japanissa mikä vaan eriskummallisuus näyttää menevän muodin piikkiin. En ymmärrä miten on mahdollista, että millaisia kammotuksia täällä tuleekin ihmisten päällä vastaan, japanilaisen päällä se näyttää hyvältä - ehkä joskus oudolta, mutta hyvältä. Nuoret miehet pukeutuu äärimmäisen tyylikkäästi, jopa niin, että Suomessa siten pukeutuvan miehen seksuaalista suuntautumista epäiltäisiin vahvasti. Naismaiset käsilaukut ei ole mikään kummastus miespuolisilla paikallisilla. ja kaikki glitterit, helmikoristeet ja hiuspannat on ihan yhtä lailla normaaleja myös miehillä.

Jumpsis

Tänään nappasin sen eilen töihin tulleen suomea puhuvan tytön seuraksi lounaalle ja mentiin syömään rakennuksen työpaikkaruokalaan. Oon sinne kaksi kertaa jo yrittänyt mennä; ensimmäisellä kerralla en päässyt edes oviaukosta sisäpuolelle, kun jäin tutkimaan ruokien muovimalleja (tämä on yleistä Japanissa ja helpottaa huomattavasti kommunikointia ravintolassa) ja selityksiä ruokalan ulkopuolelle ja huomasin, ettei missään ole sanaakaan englantia. Toisella yrityksellä pääsin jo ovesta sisään ja sain tarjottimen käteen, mutta siinä vaiheessa kun edessä oli pinkkejä, sinisiä, valkoisia ja vihreitä pelinappulan näköisiä kapistuksia joista olisi pitänyt joku vissiin valita ja tunkea ties-minne, niin luovutin ja lähdin karkuun.

Tällä kertaa mulla kuitenkin oli onneksi ruokalassa tulkki mukana, jolla sitten tulkkautinkin joka ikisen tekstin mikä vaan ruokalasta löytyi. Sieltä löytyi myös mulle nattoa eli fermentoituneita soijapapuja, mutta vielä en uskaltanut niitä maistaa. Makuelämyksen pitäisi olla jotain järisyttävän hirveää ja hajukin niin etova, että natto tarjoiltiin ruokalassa pienistä kiinniolevista rasioista. Joku päivä otan peikkoa sarvista ja maistan, joku päivä...

Tänään otin toiseenkin suuntaan edistysaskelia, sillä rohkenin mennä seisomaan tumput suorina jumppatunnille. Puoli tuntia kestävät jumpat on ilmeiseti Japanissa tosi pop, kokonaisen tunnin näyttää kestävän melkeinpä pelkästään jooga ja muut hörhelötunnit. Osallistuin kahdelle tunninpuolikkaalle, joista ensimmäinen oli jotain pilateksen suuntaista ja jälkimmäinen 30 minuuttinen versio Suomessakin tunnetusta bodypump-ohjelmasta. Meininki on japanilaisessa jumpassa aika eri tasoa kuin Suomessa, täällä tehtiin yhtä pilatesliikettä kolme kertaa ja sen jälkeen huilattiin yhtä kauan kuin liikkeen tekeminen oli kestänyt. Yhteensä erilaisia pilatesliikkeitä ehdittiin puolessa tunnissa käydä peräti kolme. Bodypumpissa ihmisillä oli jokaisessa lihaskuntobiisissä tangossa painoa vähemmän kuin Suomessa on kellään alkulämmittelybiisin aikana, mutta Japanissa isot muskelit ei taida ollakaan kovin haluttuja, vaan pieni on kaunista.

Opin tänään laskemaan viiteen japaniksi noiden jumppatuntien aikana ja lisäksi sanat 'uloshengitys' ja 'sisäänhengitys', joten täällähän kehittyy vaikka minkälainen kielipää kolmessa kuukaudessa.

Kaupankassapolitiikkaa

Töissä aloitti tänään yksi kesätyöntekijä, joka on japanilainen mutta asuu Tampereella ja opiskelee Jyväskylässä. Tyttö on asunut Suomessa jo melkein neljä vuotta, joten kieli luistaa ihan hyvin ja hän vaikutti muutenkin oikein hyvältä tyypiltä. Kohtuullisen omituista matkustaa maapallon toiselle puolelle ja tavata joku, joka asuu kilometrin päässä mun kodista Tampereella ja jonka naapurissa oon käynyt jumpassa jo yli vuoden.

Töissä on toinenkin japanilainen, joka puhuu suomea. Eeva on asunut aikoinaan jotain 7-8 vuotta Tampereella ja puhuu ihan täydellistä suomea, joskin vieraalla korostuksella. Eevalta kuulin tuossa päivänä jonain hyviä ravintolavinkkejä Tampereelta ja yritin itse antaa samalla mitalla takaisin Helsingin ravintoloiden suhteen, sillä sinne suuntaan on kuulemma toisinaan työmatkoja.

Se työkuvioista, voin ilokseni ilmoittaa että suupaassa eli ruokakaupassa käynti on kerrassaan mahtavaa nykyisin. Tässä vaiheessa on ehtinyt aika lailla maistella ruokien perustarjonnan läpi ja tietää mistä tykkää (eli kaikesta), mutta mikä vielä parempaa, kassalla kommunikointikin on jo suht sujuvaa. Tänään tervehdin kerrankin oikealla sanalla kassaa, ymmärsin vastauksen, ymmärsin kysymyksen että haluanko syömäpuikot mukaan, osasin vastata japaniksi, ymmärsin että hän kysyi riittääkö yksi puikkopari (ok ymmärsin vaan siksi että näytti ykköstä sormella) ja osasin vastata siihenkin. Lopuksi kiitin kohteliaasti ja sain valloittavan hymyn takaisin.

Ruokakaupan kassasysteemit on täällä optimoitu nerokkaasti niin, että ruuhkia ei pääse syntymään (vrt. Suomessa sitä edelläolevaa joka ostaa 10 kg ostokset ja pakkaa niitä 15 minuuttia liukuhihnan päässä kasseihin, jolloin kassaneiti odottelee että voi pistää seuraavan asiakkaan ostoksia eteenpäin). Koska kaikki on täällä niin tuoretta, mitään valtavia ostoskärryllisiä ruokaa ei ikinä osteta vaan kaupassa käydään usein ja pienesti.

Homma toimii kassalla niin, että annat ostoskorisi kassalle, kassa siirtää tavarat korista valmiina kassalla olleeseen toiseen, tyhjään koriin ja piupauttaa kassakoneeseen hinnan siinä samalla. Kun kaivat rahojasi, koriisi pistetään vielä pari muovipussia ostoksillesi (systeemin ainoa huono puoli - ei ole kovin ekologista). Kassahenkilö syöttää saamansa rahat koneensa uumeniin, joka laskee ja antaa automaattisesti oikean määrän vaihtorahaa takaisin eikä kassan tarvitse laskeskella ja nyplätä itse kolikoita. Kun maksu on hoidettu, ostoskori tavaroineen otetaan mukaan ja vanha tyhjennetty ostoskori jätetään kassalle seuraavan asiakkaan huostaanotettavaksi. Ostoskorin kanssa mennään sitten läheiselle pöydälle pakkaamaan tavarat annettuihin pusseihin. Pakkauspöydillä on tarjolla ylimääräisiä muovipusseja sekä siististi viikattuja märkiä rättejä, joissa voi kostuttaa sormensa jotta muovipussin saa paremmin auki (vrt. Suomessa vihannesosastolla kun muovipussi ei aukea ja kostutat sormen kielelläsi miettien montako pöpöä sait).

Vanhuksille ja laiskimuksille on toki olemassa myös ostoskärryjä, joka käytännössä on metallimöhkylä, jossa on pyörät alla ja jonka yläosassa on aukko, jonne ostoskori upotetaan. Homma toimii siis heidänkin kohdallaan ihan samalla tavalla, ostoskori vaan nostetaan pois kärryistä kassalla.

Nerokasta, nopeaa ja voi että ne märät rätit on mahtavia!

Kävelyllä Uenossa

Tokiossa on lukuisia hienoja helpotuksia tällaisen opiskelija-asukkaan (tai -turistin) elämän ja kukkaron helpottamiseksi. Yksi sellainen on Tokyo Metropolitan Area SGG Clubin (jossa SGG = Systematized Goodwill Guide) järjestämät ilmaiset kävelykierrokset Uenon ja Asakusan alueilla. Tänä kesänä toinen organisaatio, nimeltään Volunteer Free Walking Tour, aloitti ilmaiset kävelykierrokset keisarillisen palatsin alueella. Kolmas varsin miellyttävä ilmainen vaihtoehto kaupunkiin tutustumiseksi on varata itselleen henkilökohtainen opas, joka kierrättää ympäri kaupunkia päivän ajan täysin ilmaiseksi - ainoastaan oppaan joukkoliikennematkat ym. pienet kulut täytyy hänelle maksaa. Hommaa järjestää Tokyo Free Guide, jonka oppaista löytyy englanninkielentaitoisten lisäksi muutaman muun tärkeimmän kielen taitajia. Syy kyseisen kaltaisen toiminnan pyörimiseen on varmasti pitkälti siinä, että japanilaiset puhuvat keskimäärin aika onnetonta englantia, ja opastuksia pitämällä he saavat loistavan mahdollisuuden harjoitella kieltä normaaleissa kommunikointitilanteissa.

Aamupäivällä osallistuin SGG Clubin Ueno-kierrokselle. Ryhmässä oli itseni lisäksi yksi uusiseelantilaispariskunta ja yksi amerikkalaispariskunta. Kierros oli kokonaan Uenon suuressa puistossa, jonka paikalle joskus 1600-luvun alussa rakennettiin valtava temppelikompleksi suojaamaan kalastajakylä Edoa (nykyistä Tokiota) pahoilta hengiltä. Nykyisin temppeleistä on vain jokunen jäljellä, mutta paikalla on hieno puisto, jossa paikalliset näyttivät viihtyvän ja jossa sakuran (kirsikkapuiden kukinnan) aikana on suuria kansanjuhlia. Opas ystävällisesti myös opetti miten temppeleissä ja pyhäköissä tulee käyttäytyä oikeaoppisesti ja kertoi mielenkiintoisia tarinoita mm. suitsukkeenpolttamisen merkityksestä.

Kierroksen jälkeen lähdin mukana olleiden amerikkalaisten Alisonin ja Davidin kanssa keisarilliseen palatsiin. Itse palatsirakennus sijaitsi puutarhassa, joka on suljettu asiaankuulumattomilta, joten palatsialueella ei juuri ollut muuta nähtävää kuin puita ja muureja. Se oli kuitenkin miellyttävän rauhallinen ja hiljainen paikka keskellä Tokion jatkuvaa hulinaa. Iltapäivällä vein amerikkalaiset Ginzan exclusive-ostosalueelle ja opastin heidät läheiseen kabuki-teatteriin. He aikoivat viipyä Tokiossa vain 3 päivää ennen Indonesiaan lentämistä, joten heillä oli aikamoinen draivi päällä nähdä kaikki mitä Tokiossa on tarjolla.

Junailua

Tokion joukkoliikenne on kerrassaan mainio nyt kun sitä on oppinut käyttämään (tosin bussit testaamatta). Kaikki rakentuu Yamanote-junalinjan ympärille, jonka vaunut onkin tukossa karkeasti arvioiden aamusta iltaan. Linja kiertää ympyrää molempiin suuntiin siten, että matkan varrelle osuu suurinpiirtein kaikki tärkeimmät menomestat: Shibuyan, Harajukun ja Shinjukun shoppailualueet, Ikebukuron iltaelämäalue, Uenokin on joku jännä paikka, Akihabaran elektroniikkahelvetti ja Tokion "keskustan" Tokyo-asema. Ympyrälenkki kestää yhteensä tunnin ja huhujen mukaan sararimanit (salaryman), joiden ilta on päässyt hieman venähtämään ja viimeinen juna on missattu, nuokkuvat jossakin läpi yön ja nousevat klo 5 ensimmäiseen Yamanote-junaan nukkumaan. Parin tunnin unien jälkeen voi sitten odotella että oikea pysäkki tulee taas kohdalle ja mennä töihin.

Yamanote-linjan rajaaman ympyrän ulkopuolelle pääsee kulkemaan kattavan junaverkoston avulla, ja ympyrän sisäpuolella kulkee metrot. Metrokartta näyttää jo yksinään ihan yhtä vaikuttavalta kuin Lontoon tai Pariisin vastaavat, mutta lisätäänpä siihen tuo junakartta vielä päälle niin saadaan melkoinen hämähäkinverkko.

Vielä en oo aamukahdeksan ruuhkaa nähnyt, mutta yhdeksältäkin Gotandan asemalla on ihan järkyttävä hulina. Maassa, pylväissä ja katossa on kaikkialla nuolia osoittamassa, miltä puolelta ihmisten on tarkoitus kulkea mihinkin suuntaan, jotta ruuhka pysyisi edes jotenkin hallittavissa. Junalaitureilla on aamuisin valkohansikkaisia työntekijöitä ohjaamassa ja puskemassa ihmisiä oikeisiin rööreihin, minkä seurauksena ihmismassat pysyykin ihan hyvin ojossa.

Ruuhkista johtuen ihmisillä ei täällä ole minkäänlaista henkilökohtaista reviiriä. Läheisyyteen tottuu eikä japanilaiset liiemmin kavahda, jos joku tulee viereen istumaan vaikka muuallakin olisi tilaa niin, ettei tarvitsisi kenenkään viereen ängetä. Jotta juna-asemilla saadaan homma luistamaan aamuisin sen 1-1,5 minuutin aikana, kun uutta junaa ei ole laiturissa, tapahtuu asemalta poistuminen tiukassa puristuksessa vierustoverien kanssa niin, että omaa tilaa on sen verran kuin jalkapohjilla on pinta-alaa.

Japanissa on vasemmanpuoleinen liikenne, minkä kanssa on ollut totuttelemista. Orjallisesti sääntöjä noudattavat japanilaiset väistävät kadullakin kävellessä aina vasemmalle, vaikka oikea puoli olisikin tilanteessa tarkoituksenmukaisempi. Alkuun mulla oli tämän kanssa jatkuvasti vaikeuksia ja olin vähän väliä sekottamassa (kevyttä) liikennettä, kun väistin väärään suuntaan. Nyt kahden viikon jälkeen osaa jo vastaantulijoita väistää oikeaan suuntaan, mutta ne autot kyllä vieläkin ajaa väärälle kaistalle kääntyessään ja minähän hidastan suojatiellä vauhtia aina väärässä kohdassa väistääkseni sitä kääntyvää autoa.

Duunissa

Toka työviikko on perjantaita vaille valmis ja pikkuhiljaa työympäristöön on alkanut kotiutua. Tietokantoja, sovelluksia ja muita härpäkkeitä on esitelty niin paljon ettei sen informaatiotulvan perässä meinaa pysyä, joten paljon on vielä kyllä omaksuttavaa. Lähipöytien nassutkin alkaa näyttää jo tutuilta ja vieressä istuva japanilainen on alkanut tervehtiä mua aamuisin sanomalla suomeksi huomenta. Tarinoita kuulee työharjoitteluun tai muuhun lyhyeen pestiin saapuneista työntekijöistä, jotka on saapuneet ulkomailta ja jääneet lopulta pysyvästi, joten työilmapiiri on firmassa hyvä ja ihmiset viihtyy. Osastolla tuntuu olevan väkeä ympäri maailman, joten aika kansainvälinen fiilis siellä on. Japanilainen erikoisuus on jokaisen työpisteen hyllyllä oleva reppu, jossa on vettä, ruokaa ja kypärä ja joka tulee napata mukaansa, jos raju maanjäristys yllättää.


Ylläolevassa pömpelissä työskentelen, jossain tuossa puolivälissä korkeutta. Samassa rakennuksessa on useampia firmoja, ja aamuisin 400 m päässä sijaitsevalta juna-asemalta on aina jatkuva ihmisvirta rakennukseen. Täytyy joskus selvittää pääseekö tuonne katonrajassa sijaitsevalle ufoalustalle, voisi olla komeat näkymät ja kirkkaalla säällä näkyä kuulemma jopa Mt. Fujille asti.


Omasta asunnosta puuttuu tällainen kokemuksenarvoinen StarTrek-pönttö eli japanilainen automatisoitu vessa, mutta onneksi työpaikalla on. Tämä versio on kyllä hieman liian riisuttu, sillä parhaimmissa pytyissä saa itse säädellä istuimen lämpötilaa, kuunnella musiikkia, säätää suihkun kulmaa, asettaa suihkun massage-moodille ja ties mitä muuta. Tuota flushing sound -nappulaa japanilaiset naiset käyttävät häveliäästi aina asioidessaan vessassa. Mitä suihkun miellyttävyyteen tulee, Madventures on ilmaissut asian erinomaisesti: "jos saisit naamallesi sontaa, pyyhkisitkö sen mieluummin paperilla vai pesisitkö pois vedellä" ..

... niinpä niin.

Japanilaisessa kuntokeskuksessa

Kävin tänään toheloimassa työpaikan alakerrassa olevalla kuntosalilla, jonka kanssa firmalla on sopimus ja työntekijät pääsee puoleen hintaan. Hain sieltä jo eilen ryhmäliikuntatuntien aikataulut, jotka tietysti oli kokonaan japaniksi. Koska numerot täällä sentään kirjoitetaan oikeaoppisesti, niin onneksi edes tuntien kellonajat tietää. Samahan se kai on millaselle tunnille sitä vahingossa menee, kunhan vaan on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, perässä kun ei pysy kuitenkaan. Tulkkasin eilen japanin kirjoitusmerkkitaulukoiden kanssa tuntien nimiä ja löysin sieltä sanat yo-ga ja sa-ru-sa, jotka villin veikkaukseni mukaan voisivat olla joogaa ja salsaa - monista japanin lainasanoista saa selvää kun ottaa u:t pois ja muuntaa r -> l, vrt. saradu tai painappuru. Huomenna pitää varmaan kuitenkin käännättää aikataulut Morita-sanilla.

Sen verran olen täällä oppinut japanilaisten hygieniamaailmasta, että ymmärsin ottaa kengät pois astuessani kuntokeskuksen pukuhuoneeseen ja laittaa treenikengät jalkaan vasta pukuhuoneen ulkopuolella. Sen jälkeen en mitään enää osannutkaan. Juoksumatolle mennessä olisi pitänyt varata kyseinen laite merkkaamalla aloitus- ja lopetusajat suureen tauluun oikean numeron kohdalle, millä ilmeisesti pyritään hallitsemaan tilannetta ruuhka-aikoina. Kuntopyörissä oli omat televisiot kaikissa, joiden käyttöä jouduin kysymään henkilökunnalta, josta kukaan ei puhunut englantia. Salilaitteissa oli jokaisessa pienenpieni ripustin jossa roikkui pienenpieni pyyhe, jolla laite tuli pyyhkiä käytön jälkeen - käyttötarkoitus kyllä sinänsä helppo arvata, kunhan ensin huomasi pyyhkeen olemassaolon.

Tänään oli tarkoitus mennä jumppatunnille, mutta kun yritin ohjaajalta kysyä ennen tunnin alkua että mistä saisin vettä juomapulloon, näytti parka niin järkyttyneeltä englannintaidon vajavaisuutensa takia, etten viitsinyt mennä häiritsemään häntä enää jumppaan kieliongelmineni. Kuntosalin puolellakin riitti kyllä opittavaa, joten ehkä ihan hyvä haistella ensin kuntokeskusten yleisiä tapoja salin puolella, ennen kuin änkeää itsensä jumppaan.

Kuntokeskus piti sisällään kuntosalin, kaksi jumppasalia, golflyöntien harjoittelupaikan, uima-altaan ja kylpyläosion, jossa oli porealtaita sekä kuumia ja kylmiä altaita. Japanilaisten edistyksellisyys huokui kyllä salillakin: Kuntosalilta löytyi mm. verenpaineen ja kehonkoostumuksen mittauspisteet ja mitä erilaisempia härveleitä, joilla varmaankin saa tehtyä jotakin hyödyllistä. Salilaittessa oli kaikissa LCD-näytöt, jotka kertoivat (onneksi kuvin eikä tekstein) tekikö liikettä oikealla nopeudella ja oikealla laajuudella, sekä laskivat toistot, kuluneen ajan ja vielä jotakin muuta, jota en tajunnut. Kuntopyöriin oli kiinnitetty A3-arkin kokoinen paperi propagandaa kuinka syödä oikein, millainen on hyvä ryhti ym. Laitteiden seassa pyöri vähintään yksi trainer kolmea kuntoilijaa kohden opastamassa, tsemppaamassa ja kyselemässä miten treenaus sujuu (tai enhän minä ymmärtänyt vaikka olisivat mistä puhuneet).

Ratiritirallaa taivaalta ja suusta

Viime viikonloppuna mut näännyttänyt kuumuus on onneksi paennut jonnekin muualle, joten kaupungissa voi taas elää: satunnaiset lenkkeilijät on palanneet kaduille, ruuhkajunasta selviää melkein-kuivalla paidalla ulos ja ne pakolliset 10 rappusta kotitalon ja lähimmän ruokakaupan välissä tuntuu ihan siedettävältä hyötyliikunnalta.

Täällä on kesällä sadekausi, joka kestää noin kuukauden alkaen kesäkuun alkupuolella. Sopivasti siis saavuin maahan juuri, kun sateet on loppumaisillaan, joten ainakaan sen vuoksi ei tarvitse istuskella iltaisin kotona. Kunnolla täällä ei ole satanut sen jälkeen kun saavuin - tulopäivänäni sunnuntaina satoi 24 tuntia putkeen. Sadekauden jälkeen japanittaret saavat sitten vaihtaa sateenvarjonsa pitsireunuksisiin aurinkovarjoihinsa, joiden kanniskelu tällaisen suomalaisen kalkkilaivankapteenin mielestä näyttää lähinnä erikoiselta.

Parin viimeisen päivän aikana oon hurmioitunut japanin kielestä, sillä paikallisten puhe ei enää kuulostakaan katkeamattomalta töttörööltä, vaan litanian keskeltä on alkanut erottaa joitain tuttuja sanoja. Lounastauoilla olen ahdistellut japanilaisia kollegoita ihmettelyilläni, mitä missäkin tilanteessa olisi järkevää sanoa, joten hiljalleen sanavarasto kehittyy. Vielä kun ymmärtäisin ja osaisin vastailla kaupan kassalla oikein, täällä kun kassahenkilöt kertovat ja kyselevät aina pitkät pätkät kaikenlaista pulputusta ostotapahtuman aikana. Oon salaa harjoitellut sellaista japanilaista, korvasta korvaan ulottuvaa maireaa hymyä ts. irvistystä, joka toimii yleensä hyvin sanojen korvikkeena aina silloin kun ei ymmärrä.

Mutta nyt, konbanwa!

Ginzan kimallusta

Tänään sain vihdoinkin ostettua itselleni astian- ja pyykinpesuainetta. Oon lykännyt niiden ostamista joka kerta kaupassa käydessä, kun olen nähnyt epätoivoisennäköiset hyllyt täynnä purkkia ja purnukkaa, joiden oikeasta käyttötarkoituksesta ei voi olla varma. Tänään sitten oli pakko saada pyykkiä pestyä, eli oli pakko mennä tulkkaamaan niitä purkinkylkiä parhaan taitoni mukaan. Löytyi sieltä kuitenkin lopulta jotain tarpeeksi oikean oloista, eikä kaupassa taas mennyt aikaa kuin se normaali tunti...

Päivän vietin Ginzalla eli Tokion kalleimmalla ostosalueella. Ginzan pääostoskatu suljetaan viikonlopuiksi autoilta, jotta shoppailijoilla olisi enemmän tilaa tuhlata varansa Gucciin, Pradaan ja Dioriin. Tiffany & Co. -jalokiviliikkeitäkin löysin alueelta kolme kappaletta, eikä Tiffanyn tai muidenkaan huippumerkkien liikkeiden kohdalla ole siis kyse ihan pikkuliikkeistä, vaan parhaimmillaan kerrostalon kokoisista kaupoista, jotka on omistettu pelkästään kyseiselle merkille. Ginzan lähellä on myös turisti-info, josta kävin hakemassa läjän esitteitä ja kyselemässä sumopainista ja teeseremonioista.

Yhdessä Ginzan kirjakaupassa oli parhaillaan joku japanilainen suosittu artisti pitämässä jonkinlaista fanitilaisuutta. Kadulla oli seisoskelemassa kymmenittäin tyttöjä kimonoissa, vartijoita vilisi kaupan ympäristössä ja vähän väliä kaupasta tuli ulos tyttöjä, jotka hysteerisesti joko nauroivat tai itkivät. Valitettavasti tapahtumaan piti olla jonkinlainen lippu, joten en päässyt katsomaan tätä sydäntensärkijää. Joltakulta sain ongittua tietooni, että kyseessä oli japanilainen laulaja Nissy, jonka kuvia Googlesta etsittyäni en kyllä ihmettele, että nuoret tytöt olivat pakahtua innosta.

Päivän kiinnostavin osuus oli nelikerroksinen lelukauppa, jossa vietin hyvän tovin tutkimassa, millaisilla härveleillä paikalliset lapset kasvatetaan. Kaikkien tuttujen ja suloisten pehmolelujen ja perässävedettävien puueläimien seasta löytyi myös mitä ihmeellisempiä vekottimia. Tamagotchin idea on yhdistetty säästöpankkiin niin, että säästöpossussa on LCD-näyttö, jossa elää jonkinlainen ukkeli. Ukkelin elämä paranee sitä mukaa kun possuun laittaa rahaa, minkä esittelymainosten mukaan pitäisi kannustaa lapsia säästämään. Muita mielenkiintoisia juttuja oli mm. setti, jonka avulla sai itse tehdä leivokselta näyttävän avaimenperän tai kännykkäkorun. Paketissa oli "pohjataikina" jonka päälle taideteos rakennetaan, jotain kermalta näyttävää töhnää pursotuspussissa ja lisäksi erilaisia hedelmä- ja marjakilkkeitä. Näitä sitten jollakin tavalla sotkemalla sai vissiinkin koossapysyvän koristeen. Edellisten neronleimauksien lisäksi löytyi vielä esimerkiksi Banana Guard eli banaaninmuotoinen kotelo, jolla banaanin saa pysymään ehjänä laukussa, ja vastaavat kotelot muun muassa Oreo-kekseille (kansainvälinen vastine Dominolle) ja - kultakaloille (toivottavasti ei oikeille).

Yhdessä kerroksessa oli lapsille suunnattu oma pelihalli, joten eipä ole mikään ihme, että pelibisnes on täällä niin suosittua ja hirveää meteliä pitäviä peliluolia on kaikkialla, kun lapsesta asti täällä totutaan siihen.

Kuumuutta ja tungosta

Tokioon on toissapäivänä hyökännyt aivan järkyttävä sää. Kun tänne saapuessani oli vielä erittäin inhimilliset alle 25 astetta ja pilvistä, niin nyt lämpöä on yli 30 asteen ja aurinkokin vielä paistaa siihen päälle. Ilmankosteus on jotain luvattoman suurta luokkaa, joten ulkona ei tarvitse edes liikahtaa, ennen kuin kuumuus alkaa ahdistaa. Kollegat töissä pelottelevat että heinäkuun alku ei ole vielä mitään verrattuna elokuun säähän, joka on jotain sanoinkuvailemattoman trooppista.

Kuumuuden lisäksi kaupunkiin on myös hyökännyt alennusmyynnit, jotka alkoivat pari päivää sitten. Joka ikisessä vaatekaupassa, joka on pääostoskatujen varrella, on meneillään omat bileensä: väkeä on niin paljon että lähes jokaisen askeleen jälkeen joutuu hetkeksi pysähtymään ja etsimään tilaa seuraavalle askeleelle. Kyllä tuntuu Helsingin Stockmannin Hullut Päivät tämän jälkeen väljältä! Onneksi ilmastointi on erittäin hyvä kaikissa sisätiloissa, mutta liikkeistä ulos astuessa vastaan tuleva hohkaava kuumankostea seinä on joka kerta yhtä tukala.

Jonkin verran onnistuin kuitenkin kaiken tohinan keskellä itsekin tekemään ostoksia. Sietämätön kuumuus ajoi mut etsimään kevyttä hametta, ja jostain Shinjukun ja Harajukun alueiden syövereistä sellainen löytyikin. Kävin myös katsomassa Harajukun sillalla viikonloppuisin aikaansaviettäviä cosplay-hörhöjä eli nuoria, jotka pukeutuvat ihmeellisiin rooliasuihin ja hengailevat erityisesti tuolla kyseisellä sillalla. Sunnuntaisin cosplay-populaation pitäisi olla suurimmillaan, joten täytyy ottaa uusinta joskus.

Kuumuutta pakenin Yoyogi-puiston varjoihin. Puistossa on myös Meiji-temppeli, joka oli kyllä kohtalaisen komea, mutta viime vuonna Kiotossa noita tuli nähtyä tälle vuosikymmenelle ihan tarpeeksi. Sattumalta temppelialueella alettiin viettää juuri shintolaisia häitä, joten seurasin hetken hääkulkuetta ja salakuuntelin samalla jonkin turistilauman oppaan selostusta kyseisestä tapahtumasta.

Kotiin päästyä annoin ylistykseni ja siunaukseni asuntoni ilmastointilaitteelle, joka tulee varmasti seuraavien kuukausien aikana olemaan paras asia, jonka Tokio minulle voi tänä kesänä tarjota.

Momo souer kudasai!?

Joutaisin jo nukkumaan, joten lyhyesti tällä kertaa:

Päivä meni tosi nopeasti tänään, kun koko ajan oli jotain härdelliä jossakin. Aamulla mulle vihdoinkin esiteltiin tarkemmin se, minkä vuoksi mä täällä ylipäätään olen ja mitä mun pitäisi seuraavat 3 kuukautta tehdä. Sen jälkeen opiskelin töissä miljoona dokumenttia liittyen koko hommaan, ja pikkuhiljaa alkaa työkuviot siis hahmottua.

Illalla pyörin taas Shibuyassa. Aseman lähistöllä oli joku bändi soittamassa kadulla, otin siitä videopätkääkin, jonka ehkä joskus saan jonnekin nettiin laitettua. Musa oli varsin menevää ja laulajatyttö aivan mielettömän suloinen. Shibuyassa eksyin taas noin n+2 kertaa, vaikka yritin pysyä koko ajan aivan aseman lähellä.

Kahdeksalta oli Couchsurfing-nettipalvelun jäsenten tapaaminen, johon saapui paikallisia sekä parhaillaan Tokiossa olevia reppureissaajia. Kukaan ei tuntenut ketään etukäteen, mutta hauskaa oli. Meitä oli yhteensä 25 (+5 mattimyöhäistä), ja väkeä oli ainakin Norjasta, USAsta, Kanadasta ja Ranskasta. Kaikkien kanssa en millään ehtinyt jutella, mutta hyviä vinkkejä kaupunkiin sain paikallisilta, ja kahden norjalaisen kanssa meillä luisti juttu Skandinavian ja Japanin eroavaisuuksista. Alunperin meidän oli tarkoitus mennä laulamaan karaokea, mutta koska meitä oli tuplasti enemmän kuin järjestäjä oli odottanut, mentiin vaan ravintolaan. Ruokaa tuotiin pöytään pienillä lautasilla vaikka minkä sorttista, joten mukavasti pääsi maistelemaan kaikenlaista. Ruokailu maksoi noin 21 e ja siihen sisältyi mitä tahansa juomia niin paljon kuin jaksoi - loistava diili teekkareille. Japanilaisten avustuksella tilasin pari drinkkiä japaniksi, mistä japsit olivat kovin mielissään, ja englantiataitamattomatkin japanilaiset hokivat mulle haltioissaan "Moomi, Moomi!", kun eivät muuta osanneet.

Suuntana Shibuya

Duunin alettua en oo juuri iltaisin jaksanut käydä missään kauempana, sillä sopeutuminen lähes kuuteen venyviin työpäiviin ei ole sujunut ihan mutkattomasti. Tänään päätin kuitenkin tehdä ensimmäisen tutustumiskierroksen tuttujen alueiden ulkopuolelle ja menin metrolla Shibuyaan. Shibuya on niitä Tokion alueita, jotka on nuorten ja turistien suosiossa. Siellä on myös yksi maailman vilkkaimmista risteyksistä - eikä välttämättä autojen, vaan kevyen liikenteen osalta. Autoille syttyy punaisen valot joka suuntaan yhtäaikaa, jolloin koko valtavankokoinen risteys muuttuu aukioksi, jossa kuhisee ihmisiä toistensa lomitse kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Sitä mieletöntä muurahaiskuhinaa kestää puoli minuuttia, ennen kuin ihmiset hiljalleen kaikkoavat ja autot pääsevät taas suhimaan.

Shibuyan risteys

Shibuyan aseman ympäristöstä löytyi jo pelkästään tavarataloja ainakin viisi, joiden lisäksi on tietysti huikea määrä brändikauppoja ja ihan yleisiä pikkuputiikkeja. Kaikista omituisimpaankin vaatekauppaan ja kaikkiin tuhansiin ruokapaikkoihin löytyy kuitenkin riittävästi asiakkaita täällä 33 miljoonan ihmisen Suur-Tokiossa, joten mitä ikinä vain voin kaivatakin, se löytyy varmasti Tokiosta.

Kun nyt kerran jaksoin kuvat ladata koneelle, niin alla vielä muutama lisää. Kaikki on otettu Shibuyan ympäristöstä - huomatkaa etenkin Ehkä söpö -niminen vaatekauppa!

Kieliongelmia

Japanissa kokee kieliongelmia useamman kerran päivässä, ja koska se alkaa nyt jo neljäntenä päivänä tympiä, rohkaistuin iltaa kohti jopa käymään ensimmäisen pienen keskusteluni kokonaan japaniksi.

Vaikeudet alkoi heti aamusta, kun mun piti käydä metroaseman kippu uribassa (lipunmyyntipisteessä) ostamassa kuukausikortti metroon. Sitä varten piti täyttää jokin kokonaan japaninkielinen lomake, ja taas hangattiin myyjän kanssa päitä yhteen kun yritettiin löytää yhteinen kieli oikeaan lopputulokseen pääsemiseksi. Täällä kuukausikortit myönnetään jollekin tietylle välimatkalle, eli mun tapauksessa tuohon yhden metropysäkin välille. En edes yrittänyt kysyä, voinko ladata kortille myös irtorahaa, jolla voisin matkustaa muitakin matkoja.

Seuraavan kerran kieli- ja kulttuurivaikeuksia oli lounaalla. Olin tavaratalon pienessä resutoranissa, jossa sentään oli englanninkielinen menyuu, mutta siitä huolimatta tarjoilija ei meinannut ymmärtää tilausta. Oikeannäköinen ruoka sieltä kuitenkin lopulta tuli eteen, mutta ylimääräisiä kuppeja ym. astiastoa tuli mukana niin paljon, ettei mulla ollut aavistustakaan, mitä pitäisi käyttää mihinkin. Lähtiessä korjasin sentään tilanteen:

Minä: Sumimasen.
Tarjoilija: Hai.
Minä: Okanjoo kudasai.
Tarjoilija: .....??
Minä: Arigatoo gozaimasu.

Keskustelun sisältö on suunnilleen että anteeksi - niin - saisinko laskun - ... - kiitos paljon. Työpaikalle palattuani pöytänaapurini, varsin hurmaava Morita-san, kertoi tosin että parempi muoto laskua pyytäessä olisi okanjoo onegaishimasu.

Illalla otin vielä ruokakauppahärkääkin sarvista ja menin päättäväisenä kauppaan ostamaan ruokaa vähän useammankin päivän tarpeisiin. Ruoka on täällä kuitenkin aina niin tuoretta, että kahden päivän päähän on hankala ostaa mitään syötävää, ellei osta pakasteita tai kuivaruokaa - esim. suomalaistyyppisiä pitkään säilyviä eineksiä ei oikeastaan ole. Päädyin sitten pääasiassa nuudelikuivamuonaan, eikä pakettien valmistusohjeista tietenkään saa mitään tolkkua. Törsäsin myös kalliisiin banaaneihin ja aprikooseihin, sillä hedelmien syönnistä on ollut aika vaikea vieroittautua. Onneksi Visa kelpasi kassalla, sillä sain kuulla että viisumin statuksen vaihto kestää 3 vk -> en saa alien cardia ennen sitä -> en saa pankkitiliä ennen sitä -> en saa palkkaa tai rahojani pois firman sponsoroimista lentolipuista ja taksista ennen sitä.

Ensimmäinen työpäivä

Eka päivä töissä ja heti leppoisasti kymmenestä seiskaan. Mun normaali työaika on täällä suomalaiselle tuttu 7,5 h/vrk, mutta lisäksi on tunnin ruokatauko ja tänään piti illalla vielä vähän venyttää lähtöä, kun bossilla oli asiaa. Hullua touhua kyllä tämä japanilaisten iltaan asti kestävä työskentely; tänään en oo muuta ehtinyt kuin herätä, käydä töissä, kävellä kotiin ja poiketa matkalla pikaisesti kaupassa ennen sen sulkeutumista.

Työpaikka on onneksi aika lähellä, yhden metropysäkin päässä. Kävellen menee kai 20 minuuttia, enpäs tiedä tarkkaan, sillä oon enemmän tai vähemmän eksynyt ne kaksi kertaa jolloin sen välin oon kävellyt. Asemakaava ei täällä ole mitään suoraviivaista ristikkoa tai muuta yksinkertaista mallia lähelläkään, vaan kadut risteilee aivan sikinsokin. Yhtään ei helpota se, että kaduilla ei ole nimiä, eikä mulla niin tarkkaa karttaa (= karttakirjaa) että siinä olisi tarpeeksi vihjeitä olinpaikkansa paikallistamiseen. Edes paikalliset ei täällä osaa suunnistaa, joten en varmasti kyllä mäkään.

Työpaikka on varsin rento ja työkin vaikutti mukavalta. Yritysystävällisesti ilmaistuna ensimmäiset 1,5 kk kulutan kaikenlaisten härpäkkeiden tutkiskeluun ja analysointiin, ja jälkimmäisen puoliskon keskityn yhteen ainoaan härpäkkeeseen. Jossain vaiheessa toivottavasti tulee pari päivää lomaakin...

Samalla osastolla on toinenkin summer trainee, joka on ollut talossa jo yli kuukauden. Tyttö on vissiin amerikan-egyptiläinen ja asustelee samassa talossa kuin mäkin, joten ajattelin tietysti armottomasti käyttää hyväkseni hänen poppakonstejaan mm. siihen, kuinka ruokakaupassa käydään stressaantumatta ja mistä pirusta tältä seudulta saa liukuhihnasushia. Huomenna pitää ehkä häneen hieroa lähempää tuttavuutta.

Koska japanilainen ruoka on aina kiinnostavaa, niin kerrotaan vielä että tänään söin teriyakikanaa riisillä ja misokeittoa, oli hyvää ja maksoi 4,5 e. Ei siis ollenkaan kallista.