Kävin tänään pyörimässä Yokohamassa, Japanin toiseksi suurimmassa kaupungissa. Junalla sinne puksuttelee alle puoli tuntia Tokyon asemalta eli kaupungin yhdeltä päärautatieasemalta, joten siinä välissä hädin tuskin ehtii huomata että yksi kaupunki loppuu ja toinen alkaa.
Yokohama oli tosi erilainen Tokioon verrattuna. Kadut oli leveitä ja oli tilaa liikkua vapaasti, puistoja oli paljon ja ilmapiiri leppoisa (mikä saattoi johtua sunnuntaista ja auringonpaisteesta). Kaupunki jakautuu Tokion tapaan erityyppisiin alueisiin, mutta parhaat palat on mukavasti kävelyetäisyydellä toisistaan ja Yokohaman asemasta. Suurin piirtein kaikki näkemisen arvoinen on rannan tuntumassa, joten kaupunkiin ei kovin helpolla pääse eksymään.
Minato Mirai -kaupunginosassa oli paljon pilvenpiirtäjiä ja ostos- sekä huvittelukeskuksia, ja jokaisella mahdollisella aukiolla oli jonkinlainen katuperformanssi meneillään. Maisemia kävin ihailemassa Japanin korkeimman rakennuksen 69. kerroksessa, jonne matkasin maailman nopeimmalla hissillä nopeudella 750 m/min. Lisäksi läheltä löytyy yksi maailman suurimmista maailmanpyöristä, mutta eipä tullut sitä testattua.
Hieman Minato Miraita kauempana asemasta on viihtyisä puisto, jossa sijaitsee maailman korkein majakka, ja puistosta kivenheiton päässä on maailman suurin Chinatown. Etenkin iltahulinan aikaan Chinatown oli upea, jollain tavalla niin samanlainen kuin Tokion vilske kapeilla kaduilla, mutta kuitenkin aivan erilainen.
Starbucks-kahvilassa join myös maailman omituisimman kahvin. Ei kannattaisi tilata omituiselta kuulostavia juomia, mutta uteliaisuudesta tilasin Coffee jellyn, ja jellyähän ne sitten tosiaan laittoivat sinne kylmän kahvin sekaan. Alkujärkytyksestä toivuttua kahvi oli itseasiassa tosi maukasta, vaikka pieniä jellynpaloja hyppi suuhun kun imeskelin kahviani pillillä. Eipä taitaisi menestyä se kahvi muualla maailmassa.
sunnuntai 31. elokuuta 2008
lauantai 30. elokuuta 2008
Syksy saapuu
Tokioon on tullut syksy tavallista aikaisemmin. Yleensä elokuun loppuun asti on hiostavan kuumaa ja vasta reippaasti syyskuun puolella otetaan huojentuneena viileämmät ilmat vastaan. Vaan eipä ole nyt tarvinnut täällä hikoilla moneen päivään, kun taivaalta ryöppyää vettä joka päivä ja joka toinen päivä ukkostaa. Sikäli en valita, että t-paitakelit on edelleen, lämpötila on laskenut noin 25 asteen tienoille. Ukkosmyrskytkin on hienoimpia mitä olen ikinä nähnyt, tai ainakin hyvänä kakkosena viime kesänä Skopje-Thessalonika -välillä yöjunassa nähdyn jälkeen.
Pauke ja rytinä on ukkostaessa ihan kepeästi samaa luokkaa kuin jos kuuntelisi musiikkia hieman liian kovalla. Sellaista perusjylinää taustalla ei ole ollenkaan, vaan ulkona on aivan hiljaista - aina ei edes sada. Sitten yhtäkkiä koko taivas kokee valaistuksen ja hetki sen jälkeen joku räjäyttää pommin. Ääni kestää 5-10 sekuntia ja sitten on taas hiljaista. Mekkalaan ei ainakaan auta se että täällä ei tuplakerroksiset ikkunalasit ole pop muualla kuin pohjoisella Hokkaidon saarella.
Suomessa kaikilla tuntuu olevan aina kiire saada sateenvarjo pois pään päältä sateen jälkeen, enkä kyllä minäkään sitä huvikseni turhaan kanniskele. Täällä sen sijaan on päinvastoin. Jos taivaalta tulee hippunenkin vettä, niin kyllä on japanilaisilla varjot tanassa loppuun asti ja varmuuden vuoksi vielä 5 minuuttia sateen jälkeenkin. Kaipa ovat niin tottuneita kanniskelemaan päivänvarjojaan, että käsi on jo luontaisesti niin epäluontaisessa asennossa.
Sateet on monesti raskaita ja taitavat tulla vielä voimakkaimmiksi, kunhan syksyn taifuunit saapuu. Sen vuoksi japanilaisilla on niin valtavia sateenvarjoja, että alle mahtuu leppoisasti 4 suomalaista tai 5 japanilaista. Mukavahan se on että ei kastu tuolla vaakasuuntaisessa myräkässä, mutta sitten kun joka toisella on liian iso sateenvarjo, me onnettoman pienien sateenvarjojen omistajat ei oikein mahduta tuonne kadulle muiden sekaan. Mulla on vielä pituutta 10 cm liikaa paikallisiin verrattuna, joten aika monesti on jonkun sateenvarjon piikki silmässä ja toisella puolella jonkun muun sateenvarjosta valuu vedet olkapäälle.
Siisteysfriikissä Japanissa kauppoihin ei ole sopivaa mennä vettä valuvan sateenvarjon kanssa, joten niiden suojaksi tarjotaan pitkulaisia muovisuojuksia, jonne sateenvarjo tungetaan shoppailun ajaksi. Toinen vaihtoehto on sateenvarjoteline kaupan ulkopuolella. Koska sateenvarjot ja polkupyörät ovat ainoat asiat, joita Tokiossa varastetaan, monet sateenvarjotelineet on varustettu pienillä lukoilla, joilla oman sateenvarjonsa jälleennäkeminen varmistetaan.
Pauke ja rytinä on ukkostaessa ihan kepeästi samaa luokkaa kuin jos kuuntelisi musiikkia hieman liian kovalla. Sellaista perusjylinää taustalla ei ole ollenkaan, vaan ulkona on aivan hiljaista - aina ei edes sada. Sitten yhtäkkiä koko taivas kokee valaistuksen ja hetki sen jälkeen joku räjäyttää pommin. Ääni kestää 5-10 sekuntia ja sitten on taas hiljaista. Mekkalaan ei ainakaan auta se että täällä ei tuplakerroksiset ikkunalasit ole pop muualla kuin pohjoisella Hokkaidon saarella.
Suomessa kaikilla tuntuu olevan aina kiire saada sateenvarjo pois pään päältä sateen jälkeen, enkä kyllä minäkään sitä huvikseni turhaan kanniskele. Täällä sen sijaan on päinvastoin. Jos taivaalta tulee hippunenkin vettä, niin kyllä on japanilaisilla varjot tanassa loppuun asti ja varmuuden vuoksi vielä 5 minuuttia sateen jälkeenkin. Kaipa ovat niin tottuneita kanniskelemaan päivänvarjojaan, että käsi on jo luontaisesti niin epäluontaisessa asennossa.
Sateet on monesti raskaita ja taitavat tulla vielä voimakkaimmiksi, kunhan syksyn taifuunit saapuu. Sen vuoksi japanilaisilla on niin valtavia sateenvarjoja, että alle mahtuu leppoisasti 4 suomalaista tai 5 japanilaista. Mukavahan se on että ei kastu tuolla vaakasuuntaisessa myräkässä, mutta sitten kun joka toisella on liian iso sateenvarjo, me onnettoman pienien sateenvarjojen omistajat ei oikein mahduta tuonne kadulle muiden sekaan. Mulla on vielä pituutta 10 cm liikaa paikallisiin verrattuna, joten aika monesti on jonkun sateenvarjon piikki silmässä ja toisella puolella jonkun muun sateenvarjosta valuu vedet olkapäälle.
Siisteysfriikissä Japanissa kauppoihin ei ole sopivaa mennä vettä valuvan sateenvarjon kanssa, joten niiden suojaksi tarjotaan pitkulaisia muovisuojuksia, jonne sateenvarjo tungetaan shoppailun ajaksi. Toinen vaihtoehto on sateenvarjoteline kaupan ulkopuolella. Koska sateenvarjot ja polkupyörät ovat ainoat asiat, joita Tokiossa varastetaan, monet sateenvarjotelineet on varustettu pienillä lukoilla, joilla oman sateenvarjonsa jälleennäkeminen varmistetaan.
perjantai 29. elokuuta 2008
Joillakuilla viiraa enemmän kuin toisilla
Japanilaisten maineeseen maailmalla kuuluu monen muun enemmän tai vähemmän hehkeän ominaisuuden lisäksi jonkinasteinen hulluus. Kyse ei suinkaan ole mistään kaistapäisyydestä, sillä japanilaisia taidetaan yleisesti pitää suhteellisen fiksuna porukkana - mielikuva johtuu ehkä heidän työnarkomaaniudestaan ja huipputeknologiasta. Japanilainen hulluus on pikemminkin friikkeyttä, jotain joka ilmenee esimerkiksi cosplay-pukeutumisessa, animebimboilussa ja varsin erikoisissa tempauksissa, joita tapahtuu odottamatta Shibuyan ihmisvilinässä tai ihan odotetusti prime time -aikaan televisiossa.
YouTubesta löytyy melkoisen hyviä pätkiä siitä mitä paikallisilla on tapana keksiä. Tässäpä joku lahopää keskellä Shibuya crossingia eli maailman yhtä suurinta risteystä, ja katselunautinnon varmistamiseksi ehdottomasti ne äänet päälle:
Mikä parasta, yllä oleva hurmuri esiintyy ympäri kaupunkia, lisää videoita löytyy tuubista. Kun iPhonen 3G julkaistiin heinäkuussa, Omotesandon ostoskadulla jonotettiin jo toista tai kolmatta päivää ja samainen herra oli sielläkin tanssimassa. Satuin itekin kävelemään sinä päivänä jonon ohi, mutta taisin olla väärään aikaan, kun jäi show näkemättä.
Samaan sarjaan taitaapi kuulua kakkanäyttely. Kylläpä harmittaa, että näyttely ehti loppua toukokuussa. Sitähän olisi voinut oppia vaikka mitä yleissivistävää.
Televisiosta löytyy kaikenlaista painokelpoista ja -kelvotonta viihdettä, jota katsellessa sopii sitten pohdiskella, että kuka hitto on viirannut näitä aivoja väärään suuntaan. Japanilaisia aikuisia miehiä näyttää lapsettavan melkoisen usein ja aina sopivassa tilanteessa mennään vähän möngiskelemään mutaan. Lastenohjelmat on suunnilleen suoraan Studio Julmahuvin Muksuluuria, paitsi että puhe kiljutaan ja hihkutaan äänekkäästi, välillä soitellaan vähän pilipalimusiikkia ja sitten kivoja kuvia hyppii pitkin ruutua. Tärkeet sanat puheesta paukautetaan vielä ruudulle kolmasosaruudun kokoisena tekstinä, jottei kellekään jää epäselvyyksiä. Enkä oikeasti edes tiedä onko ne lasten- vai aikuistenohjelmia. Tässä kuitenkin vähän Muksuluuria Julmahuvin kokoisessa sivistysaukossa asuville (terkkuja sinne kotikotiin):
Japanilaista mielenlaatua voi koittaa selvittää myös mainosten avulla. Näillä pääsee alkuun:
YouTubesta löytyy melkoisen hyviä pätkiä siitä mitä paikallisilla on tapana keksiä. Tässäpä joku lahopää keskellä Shibuya crossingia eli maailman yhtä suurinta risteystä, ja katselunautinnon varmistamiseksi ehdottomasti ne äänet päälle:
Mikä parasta, yllä oleva hurmuri esiintyy ympäri kaupunkia, lisää videoita löytyy tuubista. Kun iPhonen 3G julkaistiin heinäkuussa, Omotesandon ostoskadulla jonotettiin jo toista tai kolmatta päivää ja samainen herra oli sielläkin tanssimassa. Satuin itekin kävelemään sinä päivänä jonon ohi, mutta taisin olla väärään aikaan, kun jäi show näkemättä.
Samaan sarjaan taitaapi kuulua kakkanäyttely. Kylläpä harmittaa, että näyttely ehti loppua toukokuussa. Sitähän olisi voinut oppia vaikka mitä yleissivistävää.
Televisiosta löytyy kaikenlaista painokelpoista ja -kelvotonta viihdettä, jota katsellessa sopii sitten pohdiskella, että kuka hitto on viirannut näitä aivoja väärään suuntaan. Japanilaisia aikuisia miehiä näyttää lapsettavan melkoisen usein ja aina sopivassa tilanteessa mennään vähän möngiskelemään mutaan. Lastenohjelmat on suunnilleen suoraan Studio Julmahuvin Muksuluuria, paitsi että puhe kiljutaan ja hihkutaan äänekkäästi, välillä soitellaan vähän pilipalimusiikkia ja sitten kivoja kuvia hyppii pitkin ruutua. Tärkeet sanat puheesta paukautetaan vielä ruudulle kolmasosaruudun kokoisena tekstinä, jottei kellekään jää epäselvyyksiä. Enkä oikeasti edes tiedä onko ne lasten- vai aikuistenohjelmia. Tässä kuitenkin vähän Muksuluuria Julmahuvin kokoisessa sivistysaukossa asuville (terkkuja sinne kotikotiin):
Japanilaista mielenlaatua voi koittaa selvittää myös mainosten avulla. Näillä pääsee alkuun:
torstai 28. elokuuta 2008
Kaji-da ja muuta hyödyllistä
Tokion palo- ja pelastuslaitos järjestää kaikessa viisaudessaan halukkaille ilmaisia parin tunnin koulutussettejä liittyen turvallisuusseikkoihin lähinnä maanjäristys- ja tulipalotilanteissa. Meidän firma edellyttää uusia työntekijöitä käymään kurssin, ja vaikkei mua sinne olisi vissiin laitettukaan, niin halusin silti osallistua. Tänään sitten matkasin kaupungin toiselle puolelle palolaitoksen päämajaan ja opiskelin yhdessä japanilaisten kanssa, kuinka maanjäristyksen sattuessa toimitaan. Kiinnostuneet Tokion-matkaajat suunnatkoon Ikebukuroon, homma on ilmaista huvia ja kaikille avoin.
Käytännössä koulutus sisälsi lähinnä videoita toisensa perään, joissa välillä panikoitiin englanniksi ja välillä japaniksi. Vaikuttavin video oli heti alkuun, kun katsottiin 3D-laseilla videota oikeasta maanjäristystilanteesta. Tavaroita lenteli ihan uskomattomissa kaarissa, tulipaloja syttyi ja hysteria oli tietysti valtava. Kaatuneita ihmisiä tallottiin ja seinät sortui pakenevien päälle. Lasinsirpaleita oli ympäriinsä ja niiden keskellä juostiin jalat verillä. Ahtailta kaduilta ei löytynyt turvapaikkaa, sillä kukkaruukut, sähkötolpat ja valomainokset tippui keihäinä ihmisten päälle.
Käytännöntoimiinkin koulutuksessa pääsi, kun katseltiin seinän kokoiselta ruudulta videota tulipalon syttymisestä, jonka jälkeen huudettiin japanilaisen dramaattisesti "Kaji da!" (tulipalo) ja rynnättiin käsisammuttimille. Eipä siinä sitten kuin sokka irti ja sammutussuihku kohti ruudulla olevaa tulipaloa. Toisessa huoneessa istuskeltiin kaikessa rauhassa pöydän ääressä kunnes yhtäkkiä tuli maanjäristys, ja piti rynnätä pöydän alle ja pitää pöydänjaloista kiinni. Sähkötkin meni poikki niin että siellä sitten kökötettiin 6 Ricterin tekomaanjäristyksen uhreina pimeässä pöydän alla. Lopuksi vielä mentiin savuiseen ja pilkkopimeään ovisokkeloon ja etsittiin maanrajassa kyyristellen tie ulos oikeiden ovien läpi.
Paikallisille maanjäristys on selvästi aika arka aihe. Aina kun on maanjäristykset tulleet puheeksi, niin todetaan kämmenet rinnan edessä yhteenpainettuina että toivottavasti suuria ei tule. Ilme kertoo että pienetkin pelottaa, sillä ne on aina muistutus siitä millaisia voimia maaperällä on ja millaista tuhoa se voi aiheuttaa - viimeisin tuhoisa järistys taisi olla 1995 Kobessa, 6000 ihmistä kuoli. Viime viikolla satuin kysymään työkavereilta, ovatko he ikinä olleet toimistossa silloin kun on tullut niin iso järistys, että on täytynyt lopettaa työt ja suojautua. Vastaus oli lyhyt kyllä, ja aiheesta ei enää puhuttu.
Käytännössä koulutus sisälsi lähinnä videoita toisensa perään, joissa välillä panikoitiin englanniksi ja välillä japaniksi. Vaikuttavin video oli heti alkuun, kun katsottiin 3D-laseilla videota oikeasta maanjäristystilanteesta. Tavaroita lenteli ihan uskomattomissa kaarissa, tulipaloja syttyi ja hysteria oli tietysti valtava. Kaatuneita ihmisiä tallottiin ja seinät sortui pakenevien päälle. Lasinsirpaleita oli ympäriinsä ja niiden keskellä juostiin jalat verillä. Ahtailta kaduilta ei löytynyt turvapaikkaa, sillä kukkaruukut, sähkötolpat ja valomainokset tippui keihäinä ihmisten päälle.
Käytännöntoimiinkin koulutuksessa pääsi, kun katseltiin seinän kokoiselta ruudulta videota tulipalon syttymisestä, jonka jälkeen huudettiin japanilaisen dramaattisesti "Kaji da!" (tulipalo) ja rynnättiin käsisammuttimille. Eipä siinä sitten kuin sokka irti ja sammutussuihku kohti ruudulla olevaa tulipaloa. Toisessa huoneessa istuskeltiin kaikessa rauhassa pöydän ääressä kunnes yhtäkkiä tuli maanjäristys, ja piti rynnätä pöydän alle ja pitää pöydänjaloista kiinni. Sähkötkin meni poikki niin että siellä sitten kökötettiin 6 Ricterin tekomaanjäristyksen uhreina pimeässä pöydän alla. Lopuksi vielä mentiin savuiseen ja pilkkopimeään ovisokkeloon ja etsittiin maanrajassa kyyristellen tie ulos oikeiden ovien läpi.
Paikallisille maanjäristys on selvästi aika arka aihe. Aina kun on maanjäristykset tulleet puheeksi, niin todetaan kämmenet rinnan edessä yhteenpainettuina että toivottavasti suuria ei tule. Ilme kertoo että pienetkin pelottaa, sillä ne on aina muistutus siitä millaisia voimia maaperällä on ja millaista tuhoa se voi aiheuttaa - viimeisin tuhoisa järistys taisi olla 1995 Kobessa, 6000 ihmistä kuoli. Viime viikolla satuin kysymään työkavereilta, ovatko he ikinä olleet toimistossa silloin kun on tullut niin iso järistys, että on täytynyt lopettaa työt ja suojautua. Vastaus oli lyhyt kyllä, ja aiheesta ei enää puhuttu.
keskiviikko 27. elokuuta 2008
Tokion tietovirrat
Työkaverin kanssa lounastauolla jutellessa koin varsinaisen valaistuksen liittyen siihen, millaisessa tynnyrissä mä täällä elän verrattuna japanilaisiin. Ensimmäisen kerran tulin ajatelleeksi japanilaisten päivittäin kokemaa informaatiotulvaa, kun Janne sattui toissaviikolla mainitsemaan että täällä kaikkialla on ihan hirveästi tekstiä. Istuttiin ravintolan ulkopuolella odottamassa että meille vapautuisi sieltä tilaa (Tokiossa perusruokaravintolaan jonotetaan aika useinkin, koska nälkäistä väkeä on se 12-33 miljoonaa laskutavasta riippuen), ja katseltiin kuinka ravintolan kaksi metriä leveään julkisivuun oli saatu ahdettua ikkunassa olevan menun lisäksi ainakin 6 muuta lappua ja paprunpalaa, joissa jokaisessa oli muutaman sanan tai lauseen verran tekstiä. Mä taisin viime vuonna Osakassa tottua tähän tekstipaljouteen niin hyvin, etten ollut koko hommaa aiemmin täällä edes huomannut.
Kun kissa oli kerran nostettu pöydälle, niin yhtäkkiä aloin itsekin havainnoida sitä kirjoituksen määrää, mitä tunkee täällä ovista ja ikkunoista. Jokainen varmasti tietää Japanista ne leveät kadut, joiden talojen seiniä koristaa vieriviereen läiskäistyt pystysuorat neonvalokyltit, ja niitä jatkuu aivan yhtä pitkälle kuin katuakin. Jo ne ovat aikamoinen infopaukku etenkin länsimaalaiseen makuun verrattuna, mutta niiden lisäksi löytyy vielä pienempää pränttiä niin, että jotkut talot - etenkin ravintoloiden julkisivut - on suorastaan tapetoitu erilaisilla kylteillä.
Varsinaisen ahaa-elämyksen omasta tynnyristäni ymmärsin täydellisesti vasta kun tänään japanilainen työkaveri kysyi, että onko mun tehnyt mieli jäädä Tokioon vai haluanko jo takaisin Tampereelle. Vastasin, että voisin jäädä ja haluaisinkin jäädä, jos Tampereella ei olisi muita hommia kesken, sillä viihdyn Tokiossa aivan mielettömän hyvin enkä juuri ole kaivannut Suomea. Siihen työkaveri kommentoi, että hänen mielestään Tokio on hirveän ahdistava, sillä kaikkialla on melua ja jatkuva kaaos. Lopulta päädyttiin siihen, että meidän näkemykset on niin erilaisia, koska mä voin kävellä Tokiossa niinkuin metsässä - en ymmärrä mitään, en osaa mitään, ja lisäksi kaikki näkee että oon gaijin eli ulkkari, ja mulle ei kukaan halua sanoakaan mitään. Mun on helppo olla täällä rauhassa kaiken tän hälinän keskellä, sillä mulle se on yhdentekevää puhutaanko täällä mun ympärillä jotain asiaa vai soiko siellä musiikki, periaatteessa samaa ääniulinaa se mulle on. Työkaveri sen sijaan pakkautuu täpötäyteen metroon ja kuulee noin 15 keskustelua ympärillään liittyen ties mihin asioihin, ymmärtää kaikki miljoonat tekstit, ohjeet ja kyltit, ja suorastaan täyttää aivonsa sillä jatkuvalla informaatiovirralla. Ei ihme että ahdistaa.
Kun kissa oli kerran nostettu pöydälle, niin yhtäkkiä aloin itsekin havainnoida sitä kirjoituksen määrää, mitä tunkee täällä ovista ja ikkunoista. Jokainen varmasti tietää Japanista ne leveät kadut, joiden talojen seiniä koristaa vieriviereen läiskäistyt pystysuorat neonvalokyltit, ja niitä jatkuu aivan yhtä pitkälle kuin katuakin. Jo ne ovat aikamoinen infopaukku etenkin länsimaalaiseen makuun verrattuna, mutta niiden lisäksi löytyy vielä pienempää pränttiä niin, että jotkut talot - etenkin ravintoloiden julkisivut - on suorastaan tapetoitu erilaisilla kylteillä.
Varsinaisen ahaa-elämyksen omasta tynnyristäni ymmärsin täydellisesti vasta kun tänään japanilainen työkaveri kysyi, että onko mun tehnyt mieli jäädä Tokioon vai haluanko jo takaisin Tampereelle. Vastasin, että voisin jäädä ja haluaisinkin jäädä, jos Tampereella ei olisi muita hommia kesken, sillä viihdyn Tokiossa aivan mielettömän hyvin enkä juuri ole kaivannut Suomea. Siihen työkaveri kommentoi, että hänen mielestään Tokio on hirveän ahdistava, sillä kaikkialla on melua ja jatkuva kaaos. Lopulta päädyttiin siihen, että meidän näkemykset on niin erilaisia, koska mä voin kävellä Tokiossa niinkuin metsässä - en ymmärrä mitään, en osaa mitään, ja lisäksi kaikki näkee että oon gaijin eli ulkkari, ja mulle ei kukaan halua sanoakaan mitään. Mun on helppo olla täällä rauhassa kaiken tän hälinän keskellä, sillä mulle se on yhdentekevää puhutaanko täällä mun ympärillä jotain asiaa vai soiko siellä musiikki, periaatteessa samaa ääniulinaa se mulle on. Työkaveri sen sijaan pakkautuu täpötäyteen metroon ja kuulee noin 15 keskustelua ympärillään liittyen ties mihin asioihin, ymmärtää kaikki miljoonat tekstit, ohjeet ja kyltit, ja suorastaan täyttää aivonsa sillä jatkuvalla informaatiovirralla. Ei ihme että ahdistaa.
maanantai 25. elokuuta 2008
Toikkarointia teillä tietämättömillä
Lenkillä käynti on Tokiossa aikamoinen proseduuri, oon tässä käyttänyt viikon siihen että pääsin ekaa kertaa lenkille (sain Jannelta Suomen-tuliaisina mun lenkkarit). Ensin keksitään monta päivää tekosyitä miksi sinne ei tarvitsisi lähteä. Todellinen syy haluttomuuteem on se että tuonne koikkelehtimaan lähteminen on äärimmäisen pelottavaa, kun tietää eksyvänsä varmasti. Kuinka kivaa se sitten on hikisenä miettiä että miten pääsee kotiin.
Sitten kun epätoivoiset tekosyyt alkaa loppua, mietitään että otetaanko taskuun kännykkä Google mapseineen vai kartta, josta on hyötyä vaan jos tietää edes suunnilleen mihin on kerennyt juosta. Kännykkä rankataan liian painavaksi ja ainoa hyvä kartta liian kallisarvoiseksi, joten voi hyvillä mielin kököttää kotona taas pari päivää.
Seuraavalla kerralla kun aamulla herää tuntia aikaisemmin aamulenkin takia, sitä yrittää unenpöpperössä opiskella karttaa ulkoa ja katsella sopivan mittaista isojen katujen muodostamaa neliötä. Sitä pitkin jos osaisi kipittää niin voisi ehkä ehtiä ajoissa töihin eikä tarvitsisi löytää itseään Yokohaman sillan alta.
Seuraavana aamuna sataa sopivasti niin voi pistää herätyskelloon mukavasti tunnin lisää aikaa ja uneksia hieman lisää.
Tänäiltana sitten jopa pääsin lenkille, taskut tyhjinä mutta päässä summittainen kartta lähialueiden isoista kaduista. Joka kadunkulmasta kääntyessä sai painaa tarkasti mieleen miltä paikka näytti, siltä varalta ettei löydäkään takaisin muuta kautta vaan joutuu palaamaan koko matkan samaa tietä takaisin. Sitten kun tarpeeksi monesta kadunkulmasta oli porhaltanut niin eipä tarvinnut enää niitä tuntomerkkejäkään painaa mieleen, kun puolet oli jo unohtanut ja koko homma oli hyödytöntä.
Varsin yllättävää ja täysin ennalta-arvaamatonta toki on että eksyinhän mä kuitenkin. Onneksi jostain keskeltä-ei-mitään löytyi lähialueen kartta, joka ei ihan ulottunut mun kotinurkille asti, mutta siitä sai sentään jotain suuntaa. Tarpeeksi eksyksissä kun on niin japaninkielinen karttakin oli ihan ymmärrettävä eikä kielivaikeuksia mun ja kartan välisessä kommunikoinnissa ollut ollenkaan.
Sitten kun epätoivoiset tekosyyt alkaa loppua, mietitään että otetaanko taskuun kännykkä Google mapseineen vai kartta, josta on hyötyä vaan jos tietää edes suunnilleen mihin on kerennyt juosta. Kännykkä rankataan liian painavaksi ja ainoa hyvä kartta liian kallisarvoiseksi, joten voi hyvillä mielin kököttää kotona taas pari päivää.
Seuraavalla kerralla kun aamulla herää tuntia aikaisemmin aamulenkin takia, sitä yrittää unenpöpperössä opiskella karttaa ulkoa ja katsella sopivan mittaista isojen katujen muodostamaa neliötä. Sitä pitkin jos osaisi kipittää niin voisi ehkä ehtiä ajoissa töihin eikä tarvitsisi löytää itseään Yokohaman sillan alta.
Seuraavana aamuna sataa sopivasti niin voi pistää herätyskelloon mukavasti tunnin lisää aikaa ja uneksia hieman lisää.
Tänäiltana sitten jopa pääsin lenkille, taskut tyhjinä mutta päässä summittainen kartta lähialueiden isoista kaduista. Joka kadunkulmasta kääntyessä sai painaa tarkasti mieleen miltä paikka näytti, siltä varalta ettei löydäkään takaisin muuta kautta vaan joutuu palaamaan koko matkan samaa tietä takaisin. Sitten kun tarpeeksi monesta kadunkulmasta oli porhaltanut niin eipä tarvinnut enää niitä tuntomerkkejäkään painaa mieleen, kun puolet oli jo unohtanut ja koko homma oli hyödytöntä.
Varsin yllättävää ja täysin ennalta-arvaamatonta toki on että eksyinhän mä kuitenkin. Onneksi jostain keskeltä-ei-mitään löytyi lähialueen kartta, joka ei ihan ulottunut mun kotinurkille asti, mutta siitä sai sentään jotain suuntaa. Tarpeeksi eksyksissä kun on niin japaninkielinen karttakin oli ihan ymmärrettävä eikä kielivaikeuksia mun ja kartan välisessä kommunikoinnissa ollut ollenkaan.
sunnuntai 24. elokuuta 2008
Japanilaista juhlahumua
Eilen tuli sitten juhlittua hieman synttäreitä japanilaiseen tyyliin pienessä tilassa liian monen ihmisen kera ja nomihodain säestyksellä. Me järkättiin viiden synttärisankarin voimin bileet, joita alettiin suunnitella jo heinäkuun alkupuolella, jolloin tutustuin CouchSurfingin kautta kahteen sankareista, japanilaisiin Miehin ja Eriin. Meidän kolmen lisäksi juhlittiin brasilialaista Zarea ja ruotsalaista Tommya.
Paikkana toimi symppis kahvila jossain Shibuyan syövereissä, ja vieraslistalla oli 60 ihmistä ympäri maailman ts. edustajia oli jokaisesta maanosasta vähintään pari. Moni oli Mien ja Erin kavereita, jotkut Tommyn japaninkurssilaisia, jotkut vaan couchsurffaajia jotka on poikkeamassa Japanissa. Ruotsalaisten kanssa väännettiin pitkästi juttua siitä kuinka kaikki alle 40-vuotiaat japanilaiset näyttää parikymppiseltä, jokaisen japanilaisen kanssa tuli vähintään ohimennen esille Muumit, ja brassisankari Zare ylisti Helsinkiä moneen kertaan illan aikana. Dubaihinkin tuli kutsu ja amerikkalaiset pöljäili kun eivät tienneet Suomen eikä Ruotsin pääkaupunkia.
Tänään kävin seuraamassa kaupungilla ihan muunlaista juhlahumua, kun ainakin kahdessa eri paikassa Tokiota vietettiin matsuria eli jonkinlaista katufestivaalia. Matsureita on siellä täällä ja kaikkialla jatkuvasti, aina jossain on jotain menossa. Japanilaiset taitaa olla melkoisen juhlivaista kansaa, mikä sai tukea eilisissä synttäribileissä ja mikä näkyy joka ilta kaduilla, kun salarimenit vaappuu puvuissaan kohti kotia työpäivän ja lasillisen tai kahden jälkeen.
Monet matsurit on vaan pienen alueen juhlia eikä sinänsä kovin mielenkiintoisia, mutta suuria ja suosittujakin löytyy. Yhteistä matsureille taitaa olla tanssiesitykset joissa 50 ihmistä hyppelehtii koristeellisissa puvuissa tarkasti synkassa, kaikenlaiset pelit lapsille kuten pikkukalojen pyydystys ja vangitseminen muovipussiin, ja ruokakojut, saman tyyppiset joita Suomessakin näkyy tapahtumissa. Juhlahumu ja -tunnelma oli tietysti katossa, kun vieriviereen pakkautuneiden ruokakojujen kokit huutaa jokainen yhtä aikaa irasshaimassssheeeeta, kadut on niin kapeat ettei ole tilaa hengittää syvään ja sopivasti vielä sataa niin että joka toinen avaa sateenvarjonsa siinä tungoksessa.
Toisin kuin Suomen sukulaisissaan, japanilaisissa ruokakojuissa myytiin vähemmän roskaruokaisennäköistä purtavaa ja puolella hinnalla. Mä maistoin höyrytettyä perunaa joidenkin soosujen kanssa (2,5e), oli varsin herkullista. Muita houkuttelevia herkkuja oli mm. paistetut mustekalat, erilaiset okonomiyakit eli pannukakkumaiset kaalivihannestaikinasörsselitöfföt ja lukuisat vartaat ja muut pumpernikkelit joiden sisälmyksistä ei vaan voinut saada selvää.
Sisälmyksistä puheenollen paikalliset heittävät yakitori-kanavartaisiinsa kaikki mahdolliset osat kanasta - mitä pervompi, sen herkumpi. Perjantaina työkavereiden kanssa izakayassa tuli maistettua kanan sydäntä, mikä mulle toki kerrottiin vasta sen jälkeen kun olin jo pistänyt palan suuhun. Työkaverit kertoi myös syöneensä mm. kokonaisia varpusia, eli Japanista kyllä löytyy valinnanvaraa.
Paikkana toimi symppis kahvila jossain Shibuyan syövereissä, ja vieraslistalla oli 60 ihmistä ympäri maailman ts. edustajia oli jokaisesta maanosasta vähintään pari. Moni oli Mien ja Erin kavereita, jotkut Tommyn japaninkurssilaisia, jotkut vaan couchsurffaajia jotka on poikkeamassa Japanissa. Ruotsalaisten kanssa väännettiin pitkästi juttua siitä kuinka kaikki alle 40-vuotiaat japanilaiset näyttää parikymppiseltä, jokaisen japanilaisen kanssa tuli vähintään ohimennen esille Muumit, ja brassisankari Zare ylisti Helsinkiä moneen kertaan illan aikana. Dubaihinkin tuli kutsu ja amerikkalaiset pöljäili kun eivät tienneet Suomen eikä Ruotsin pääkaupunkia.
Tänään kävin seuraamassa kaupungilla ihan muunlaista juhlahumua, kun ainakin kahdessa eri paikassa Tokiota vietettiin matsuria eli jonkinlaista katufestivaalia. Matsureita on siellä täällä ja kaikkialla jatkuvasti, aina jossain on jotain menossa. Japanilaiset taitaa olla melkoisen juhlivaista kansaa, mikä sai tukea eilisissä synttäribileissä ja mikä näkyy joka ilta kaduilla, kun salarimenit vaappuu puvuissaan kohti kotia työpäivän ja lasillisen tai kahden jälkeen.
Monet matsurit on vaan pienen alueen juhlia eikä sinänsä kovin mielenkiintoisia, mutta suuria ja suosittujakin löytyy. Yhteistä matsureille taitaa olla tanssiesitykset joissa 50 ihmistä hyppelehtii koristeellisissa puvuissa tarkasti synkassa, kaikenlaiset pelit lapsille kuten pikkukalojen pyydystys ja vangitseminen muovipussiin, ja ruokakojut, saman tyyppiset joita Suomessakin näkyy tapahtumissa. Juhlahumu ja -tunnelma oli tietysti katossa, kun vieriviereen pakkautuneiden ruokakojujen kokit huutaa jokainen yhtä aikaa irasshaimassssheeeeta, kadut on niin kapeat ettei ole tilaa hengittää syvään ja sopivasti vielä sataa niin että joka toinen avaa sateenvarjonsa siinä tungoksessa.
Toisin kuin Suomen sukulaisissaan, japanilaisissa ruokakojuissa myytiin vähemmän roskaruokaisennäköistä purtavaa ja puolella hinnalla. Mä maistoin höyrytettyä perunaa joidenkin soosujen kanssa (2,5e), oli varsin herkullista. Muita houkuttelevia herkkuja oli mm. paistetut mustekalat, erilaiset okonomiyakit eli pannukakkumaiset kaalivihannestaikinasörsselitöfföt ja lukuisat vartaat ja muut pumpernikkelit joiden sisälmyksistä ei vaan voinut saada selvää.
Sisälmyksistä puheenollen paikalliset heittävät yakitori-kanavartaisiinsa kaikki mahdolliset osat kanasta - mitä pervompi, sen herkumpi. Perjantaina työkavereiden kanssa izakayassa tuli maistettua kanan sydäntä, mikä mulle toki kerrottiin vasta sen jälkeen kun olin jo pistänyt palan suuhun. Työkaverit kertoi myös syöneensä mm. kokonaisia varpusia, eli Japanista kyllä löytyy valinnanvaraa.
perjantai 22. elokuuta 2008
Big boss in izakaya
Tänään oli taas maanjäristys, jihuu. Voimasta tai keskipisteestä ei ole tietoakaan mutta olihan se mukavaa taas vähän keinahdella.
Töissä on taas ollut hulinaa ja työpäivä jatkui tuonne puoli kymmeneen asti epävirallisella edustustilaisuudella, joten enpäs ajatellut tässä liiemmin jaksaa löpistä. Ensin piti syynätä uutta ohjelmistoa ja päivittää bugeja, sitten käytiin puhelinneuvotteluja Suomeen ja jossain vaiheessa vielä opiskeltiin vähän firman organisaatiorakennetta. Meidän esimiehen esimies eli joku big boss oli käymässä Briteistä ja vietettiin iltaa paikallisessa izakayassa firman piikkiin. Huomenna pitäisi vielä synttäreitä juhlia kolmen muun synttärisankarin kanssa järjestetyillä yhteisillä partyilla, joten taitaa olla nyt nukkumaanmenoaika.
Töissä on taas ollut hulinaa ja työpäivä jatkui tuonne puoli kymmeneen asti epävirallisella edustustilaisuudella, joten enpäs ajatellut tässä liiemmin jaksaa löpistä. Ensin piti syynätä uutta ohjelmistoa ja päivittää bugeja, sitten käytiin puhelinneuvotteluja Suomeen ja jossain vaiheessa vielä opiskeltiin vähän firman organisaatiorakennetta. Meidän esimiehen esimies eli joku big boss oli käymässä Briteistä ja vietettiin iltaa paikallisessa izakayassa firman piikkiin. Huomenna pitäisi vielä synttäreitä juhlia kolmen muun synttärisankarin kanssa järjestetyillä yhteisillä partyilla, joten taitaa olla nyt nukkumaanmenoaika.
torstai 21. elokuuta 2008
Lahjoja luontoäidiltä
Eilen koin ensimmäisen kunnon maanjäristyksen. Istuskelin iltapäivällä toimistolla, vähän siinä sopivasti väsytti, ja sitten luontoäiti antoi vähän sutinaa päivään, kun jossakin melko lähellä Tokiota hieman ravisutti. Voimaa oli järinällä 4 Richteriä, ja Tokiossa se tuntui kolmosena. Paikalliset ekspertit osasi heti tutinan perusteella sanoa että järistyksen lähde oli ollut jossain ihan hollilla, ja tänään kuulin että se oli ollut Tokion viereisessä prefektuurissa (no emminäkään tiiä mitä se tarkottaa, ihan tosi).
Eilen hämmästelin, kun toimistolla kaikki pysähtyi järistyksen aikana ja ihmiset katseli ihmetellen toisiaan. Tuntui oudolta, ettei japanilaiset ole tottuneet pieneen tutinaan silloin tällöin, vaikka yhtenäänhän niitä taitaa olla. Tänään selvisi sitten että järistys oli ollut luonteeltaan epätavallinen, alussa oli ollut epänormaali iso pystysuuntainen pomppaus ja sen jälkeen kiikuttiin normaalisti vaakasuuntaan. Minä en kyllä järistyshetkellä tajunnut mitään muuta kuin että nyt ei olla tukevalla maalla, ihmetellen katselin vaan hyllyillä huojuvia mappeja. Suomalaiselle noviisille se oli kyllä melkoisen jännää, kun yhtäkkiä tuntui että joku jättiläinen olisi ottanut toimistorakennuksesta kiinni ja vähän helistellyt.
Ei kai täällä muuta jännää ookaan tapahtunut, oli mulla synttärit ja juhlin itseäni jumppasalilla niinkun kaikki normaalit 23 vuotta täyttävät tekee. Sellasta se on kun ei oo kavereita, byhyy.
Ei vaan, lauantaina juhlitaan. Onneksi olkoon vaan itsellesi.
Eilen hämmästelin, kun toimistolla kaikki pysähtyi järistyksen aikana ja ihmiset katseli ihmetellen toisiaan. Tuntui oudolta, ettei japanilaiset ole tottuneet pieneen tutinaan silloin tällöin, vaikka yhtenäänhän niitä taitaa olla. Tänään selvisi sitten että järistys oli ollut luonteeltaan epätavallinen, alussa oli ollut epänormaali iso pystysuuntainen pomppaus ja sen jälkeen kiikuttiin normaalisti vaakasuuntaan. Minä en kyllä järistyshetkellä tajunnut mitään muuta kuin että nyt ei olla tukevalla maalla, ihmetellen katselin vaan hyllyillä huojuvia mappeja. Suomalaiselle noviisille se oli kyllä melkoisen jännää, kun yhtäkkiä tuntui että joku jättiläinen olisi ottanut toimistorakennuksesta kiinni ja vähän helistellyt.
Ei kai täällä muuta jännää ookaan tapahtunut, oli mulla synttärit ja juhlin itseäni jumppasalilla niinkun kaikki normaalit 23 vuotta täyttävät tekee. Sellasta se on kun ei oo kavereita, byhyy.
Ei vaan, lauantaina juhlitaan. Onneksi olkoon vaan itsellesi.
tiistai 19. elokuuta 2008
Duunissa vessassa
Töissä on alkanut uudet kuviot ja kiirettä pitää. Seuraavat viikot menee uuden softan bugien metsästyksessä ja niiden raportoimisessa, bugien tilannekatsauksien laatimisessa ja kaikenlaisissa käytettävyysanalyyseissa. Mukava saada vähän erilaista ja yksityiskohtaisempaa hommaa vaihteeksi, sillä vanhan ja kohtuullisen laajan ja monimutkaisen työn rinnalle alkoi jo kaivata vaihtelua. Juuri ennen lomaviikkoa esittelin 8-sivuisen aikaansaannokseni eli analyysidokkarini esimiehille ja vissiinkin siihen oltiin ihan tyytyväisiä, joten voin hyvillä mielin vaihtaa kaistaa työtehtävien suhteen. Joskus syyskuun lopulla pitäisi sitten esitelmöidä joillekin vielä tärkeämmille jampoille oikein powerpointtien kanssa. Kirjakaupassa näin kirjan nimeltä "How to sound intelligent in Japanese", joudun ehkä menemään ja lukemaan sitä salaa tai etsimään vastaavan in English, niin isotkin jampat tykkää musta.
Duunista poksahtikin mieleeni että sain jatko-osan naisten vessakulttuurin tutkimuksilleni, kun eilen bongasin työpaikan toiressa erään leidin isommalla hädällä. Arvailut osuivat aivan oikeaan eli kaikkien japanilaisten ystävää flushing soundia käytetään vessassa ahkerasti myös tässä edellämainitussa yhteydessä. Löysin vessan ohjauspaneelista valomerkkejä, jotka ilmaisee kuinka kauan flushing-ääntä on vielä aikeissa tulla masiinasta, joten näpsäkkä japanilainen osaa painaa oikealla hetkellä lisää muzaa eikä siveellinen ääni katkea. Sen sijaan vessan virkistäviä suihkutoimintoja en ole vielä kuullut käytettävän, ehkä siksi että viimeistään niiden koneistosta kajahtelevat surinat ilmaisee, millaisilla asioilla sitä siellä oven takana ollaankaan.
Joskus näitä ylläolevan kaltaisia fiksuja blogitekstejä kirjoitellessa tuleepi mieleen, ettei sellainen How to sound intelligent in Finnish -kirjakaan olisi yhtään huonompi.
Duunista poksahtikin mieleeni että sain jatko-osan naisten vessakulttuurin tutkimuksilleni, kun eilen bongasin työpaikan toiressa erään leidin isommalla hädällä. Arvailut osuivat aivan oikeaan eli kaikkien japanilaisten ystävää flushing soundia käytetään vessassa ahkerasti myös tässä edellämainitussa yhteydessä. Löysin vessan ohjauspaneelista valomerkkejä, jotka ilmaisee kuinka kauan flushing-ääntä on vielä aikeissa tulla masiinasta, joten näpsäkkä japanilainen osaa painaa oikealla hetkellä lisää muzaa eikä siveellinen ääni katkea. Sen sijaan vessan virkistäviä suihkutoimintoja en ole vielä kuullut käytettävän, ehkä siksi että viimeistään niiden koneistosta kajahtelevat surinat ilmaisee, millaisilla asioilla sitä siellä oven takana ollaankaan.
Joskus näitä ylläolevan kaltaisia fiksuja blogitekstejä kirjoitellessa tuleepi mieleen, ettei sellainen How to sound intelligent in Finnish -kirjakaan olisi yhtään huonompi.
maanantai 18. elokuuta 2008
Paluu tautiseen arkeen
Työharjoitteluni puoliväli tuli ja meni, ja samoin teki Janne, joka pakkasi kimpsunsa eilen aamulla ja läksi kohti kotia. Lomat on nyt sitten lomailtu ja tänään tallustelin taas töihin virkeänä ja viikon levänneenä (?).
Ennen Japaniin tuloa matkaoppaista, täällä asuvien blogeista ja ylipäätään kaikkialta sai lukea, kuinka kesäisin ilmastointi on liian tehokas ja joka toisella on sen takia flunssa. Minähän en harrastelijalääketieteilijänä uskonut että siitä voi saada tautia (pöpöthän sen aiheuttaa), mutta tulipas todistettua uskomukseni viime viikolla vääriksi, kun itellekin nousi kuume ihan yhtäkkiä. Melkein-tulevana-lääkärinä annoin itselleni oikeaoppista hoitoa eli kaupungilla 30 asteen helteessä aamusta iltaan pyörimistä vesipullon kanssa, eikä näkynyt kyllä seuraavana päivänä enää kuumeesta vilahdustakaan. Töissä sitten kyllä pärskii yksi jos toinenkin, kuorossa ja soolona. Olen siis minäkin nyt yksi niistä monista jotka uskoo ilmastointilaitteiden piruuteen ja petollisuuteen. Rakkaussuhteeni omaan ilmastointilaitteeseeni on siis saanut hieman kolhuja. Onneksi sunnuntainen koko päivän kestänyt sade hillitsi Mrs. Hellosta porotuksensa kanssa ja tänään on ollut suorastaan viileää (Tokion mittapuulla tarkoittaa ettei tule järjetön hiki kävellessä).
Hiestä puheenollen Tokion miljoonista juoma-automaateista saa mitä parhainta hikitiivistettä pullotettuna. Herkun nimi on Pocari Sweat ja ulkonäkö on juurikin kuin tislattua hikeä. Kyljessä kyllä vissiin neuvotaan että se on jonkinsortin kivennäisainelirua eikä siis hikeä ollenkaan. Harmillista.
Vielä harmillisempaa on se että tilillä on 3e ja lompakossa sama kaksinumeroisena (liioittelen vaan ihan vähän), mutta tällaistahan se opiskelijaelämä pitääkin olla ennen palkkapäivää. Ensi maanantain tilinpaisumista odotellessa kiristellään siis hampaita ja pureskellaan kieltä.
Ennen Japaniin tuloa matkaoppaista, täällä asuvien blogeista ja ylipäätään kaikkialta sai lukea, kuinka kesäisin ilmastointi on liian tehokas ja joka toisella on sen takia flunssa. Minähän en harrastelijalääketieteilijänä uskonut että siitä voi saada tautia (pöpöthän sen aiheuttaa), mutta tulipas todistettua uskomukseni viime viikolla vääriksi, kun itellekin nousi kuume ihan yhtäkkiä. Melkein-tulevana-lääkärinä annoin itselleni oikeaoppista hoitoa eli kaupungilla 30 asteen helteessä aamusta iltaan pyörimistä vesipullon kanssa, eikä näkynyt kyllä seuraavana päivänä enää kuumeesta vilahdustakaan. Töissä sitten kyllä pärskii yksi jos toinenkin, kuorossa ja soolona. Olen siis minäkin nyt yksi niistä monista jotka uskoo ilmastointilaitteiden piruuteen ja petollisuuteen. Rakkaussuhteeni omaan ilmastointilaitteeseeni on siis saanut hieman kolhuja. Onneksi sunnuntainen koko päivän kestänyt sade hillitsi Mrs. Hellosta porotuksensa kanssa ja tänään on ollut suorastaan viileää (Tokion mittapuulla tarkoittaa ettei tule järjetön hiki kävellessä).
Hiestä puheenollen Tokion miljoonista juoma-automaateista saa mitä parhainta hikitiivistettä pullotettuna. Herkun nimi on Pocari Sweat ja ulkonäkö on juurikin kuin tislattua hikeä. Kyljessä kyllä vissiin neuvotaan että se on jonkinsortin kivennäisainelirua eikä siis hikeä ollenkaan. Harmillista.
Vielä harmillisempaa on se että tilillä on 3e ja lompakossa sama kaksinumeroisena (liioittelen vaan ihan vähän), mutta tällaistahan se opiskelijaelämä pitääkin olla ennen palkkapäivää. Ensi maanantain tilinpaisumista odotellessa kiristellään siis hampaita ja pureskellaan kieltä.
perjantai 15. elokuuta 2008
Karaokekopissa
Vietettiin Jannen kanssa eilen iltaa tutustumalla kahteen perijapanilaiseen iltahuviin eli izakayaan ja karaokeen. Izakaya on japanilainen ruokapaikka, jonka pöydät on usein jaettu väliseinillä omiin huoneisiinsa ja kengät jätetään eteiseen lokerikkoon. Sinne mennään syömään, juomaan ja istumaan pidemmän kaavan mukaan, eikä siis koskaan yksin. Annokset tilataan kuvallisista menuista ja ne on pieniä, sillä tarkoitus on tilata useita lautasia yhteiseksi ja maistella sitten pöydänantimia biirun (beer) tai saken vauhdittaman rupattelun seassa. Me tilattiin 7 pikkuannosta ja täytyttiin niistä ihan mukavasti, hintaa tuli yhteensä ruualle reilu 2000 yeniä eli jotakin 15 euron luokkaa. Juomat maksaapi siihen päälle n. 3e kipale, käsittäen kaiken vedestä ja muusta hötöstä alkaen aina sakeen ja coctaileihin.
Iltaa jatkettiin japanilaiseen tyyliin karaokessa. Kyseinen huvi on täällä tosi suosittua, ja Japanistahan se on lähtöisinkin. Paikallinen karaoke toimii siten, että valtavan karaoketalon alakerran respasta varataan seurueelle oma pikkuruinen huone, jonne sitten sulloudutaan ja laulellaan porukan kesken privaatisti. Meidän valitsemassa isossa karaokeketju Big Echossa maksoi torstai-iltana lurittelu vajaa 3e/30 min. Varattiin 90 min ja otettiin siihen päälle koko ajalle nomihodai eli all-you-can-drink. Juomat erikseen tilattuna olisi olleet n. 2,5-3e/kpl, 90 minuutin nomihodai sen sijaan maksoi 7e. Japanilaiset eivät yleensä kestä kovin paljoa alkoholia ja suuri osa väestöstä muuttuu violetinpinkiksi jo ensimmäisen oluen jälkeen, joten nomihodai on varmaan karaokepaikalle ihan hyvä diili. Respassa taisi olla ulkomaalaisten viinapäästä vähän erilaisia kokemuksia, sillä meille ei meinattu nomihodaita tarjota ennen kuin itse kysyin sitä kyseisellä termillä. Jokainen teekkari voikin pienellä insinöörimatematiikalla laskea, kummalle osapuolelle diili on kannattava tai jopa varsin suotuisa. Pohdiskeltiin myös että tositeekkari toki ottaa oman tyhjän viinapullon mukaan ja täyttää sitä salaa joka toisella sake-lasillisella. Eipä taitaisi konsepti siis menestyä Suomessa.
Karaokehuoneessa äimisteltiin hetken aikaa, että mitenkäs ihmeessä niiden laitteiden pitäisi toimia. Nappeja painelemalla saatiin sitten kuitenkin ääntä masiinaan ja päästiin aloittamaan. Pöydällä oli puhelinluettelon kokoinen järkäle, josta löytyi kaikki tarjolla olevat biisit, ja enkkubiisienkin tarjonta oli meidän karaokepaikassa oikein kattava. Juomien tilaaminen hoitui seinällä olevasta ovipuhelimesta, jonne ei tarvinnut sanoa kuin two umeshu please, ja hetken päästä kiikutettiin ovesta sisään japanilaista luumuviiniä. Kun luritusaika loppui, puhelimeen soitettiin ja kysyttiin että lopetetaanko vai jatketaanko, eli senkään puolesta ei tarvinnut hätäillä.
Iltaa jatkettiin japanilaiseen tyyliin karaokessa. Kyseinen huvi on täällä tosi suosittua, ja Japanistahan se on lähtöisinkin. Paikallinen karaoke toimii siten, että valtavan karaoketalon alakerran respasta varataan seurueelle oma pikkuruinen huone, jonne sitten sulloudutaan ja laulellaan porukan kesken privaatisti. Meidän valitsemassa isossa karaokeketju Big Echossa maksoi torstai-iltana lurittelu vajaa 3e/30 min. Varattiin 90 min ja otettiin siihen päälle koko ajalle nomihodai eli all-you-can-drink. Juomat erikseen tilattuna olisi olleet n. 2,5-3e/kpl, 90 minuutin nomihodai sen sijaan maksoi 7e. Japanilaiset eivät yleensä kestä kovin paljoa alkoholia ja suuri osa väestöstä muuttuu violetinpinkiksi jo ensimmäisen oluen jälkeen, joten nomihodai on varmaan karaokepaikalle ihan hyvä diili. Respassa taisi olla ulkomaalaisten viinapäästä vähän erilaisia kokemuksia, sillä meille ei meinattu nomihodaita tarjota ennen kuin itse kysyin sitä kyseisellä termillä. Jokainen teekkari voikin pienellä insinöörimatematiikalla laskea, kummalle osapuolelle diili on kannattava tai jopa varsin suotuisa. Pohdiskeltiin myös että tositeekkari toki ottaa oman tyhjän viinapullon mukaan ja täyttää sitä salaa joka toisella sake-lasillisella. Eipä taitaisi konsepti siis menestyä Suomessa.
Karaokehuoneessa äimisteltiin hetken aikaa, että mitenkäs ihmeessä niiden laitteiden pitäisi toimia. Nappeja painelemalla saatiin sitten kuitenkin ääntä masiinaan ja päästiin aloittamaan. Pöydällä oli puhelinluettelon kokoinen järkäle, josta löytyi kaikki tarjolla olevat biisit, ja enkkubiisienkin tarjonta oli meidän karaokepaikassa oikein kattava. Juomien tilaaminen hoitui seinällä olevasta ovipuhelimesta, jonne ei tarvinnut sanoa kuin two umeshu please, ja hetken päästä kiikutettiin ovesta sisään japanilaista luumuviiniä. Kun luritusaika loppui, puhelimeen soitettiin ja kysyttiin että lopetetaanko vai jatketaanko, eli senkään puolesta ei tarvinnut hätäillä.
torstai 14. elokuuta 2008
Nörttejä, muoviruokaa ja stereotypioita
Kiireisten viime päivien aikana on tullut nähtyä taas ihan uudenlaista Tokiota. Maanantaina vierailtiin Jannen kanssa Akihabaran elektroniikkahelvetissä eli kaupunginosassa, jossa myydään mitä tahansa, mikä liittyy jollain tavalla elektroniikkaan. Alueella oli mielettömästi niitä tuttuja neonvalomainoksia kirkumassa taxfreeta turistien iloksi, best pricea, PC sitä-ja-tätää. Siellä keskellä sitten pörräsi jos jonkinlaisiin palvelijanasuihin pukeutuneita tyttösiä, jotka ilmeisesti olivat mainostamassa samanhenkisiä kahviloita. Eikä ne kaikki Akihabaran liikkeetkään ihan viattomilta näyttäneet.
Me kierrettiin kaikki suurimmat elektroniikkaliikkeet hintavertailumielessä ja voiton vei Yodobashi Camera, joka oli myös isoin. Se oli 9-kerroksinen, kerrospinta-alaltaan varmaan 1,5 jaliskentän kokoinen jätti, josta löytyi kaikkea mitä elektroniikkaan vaan voi liittyä. Janne osti digijärkkärin (Suomessa 800-900e, Yodobashista 500e) ja kaikenlaista pikkusälää, joita sai läjän ilmaiseksi kameran ostosta tulleilla bonuspisteillä. Pisteitä tosin myönnetään vaan vakituisille asukkaille, joten perusturistilla ei käy yhtä hyvä tuuri.
Akihabaran lisäksi ollaan ihmetelty keittiötarvikkeisiin erikoistunutta Kappabashi dori -kauppakatua, jolta saa astioiden lisäksi mm. mainoslippuja ravintoloiden ulkopuolelle (meilläkin Suomessa seinällä Yakitori-lippu, mainostaa siis kuumia kanavartaita), muovisia malleja ravintolan annoksista (Japanissa lähes joka ravintolalla on ikkunassa muoviset mallit ruoista), suurkeittiöriisinkeittimiä, valomainostauluja, jne.
Tiistaina käytiin Tokionlahden toisella puolella Odaiban tulevaisuuskaupunginosassa. Odaibaan huristellaan yksiraiteisella, täysin automatisoidulla ts. kuskittomalla junalla, joka puikkelehtii valtavien kerrostalojen välissä ilmassa ennen kuin ylittää Rainbow bridgen ja saapuu Odaibaan. Odaiba oli moderni ja tyylikäs alue kauppakeskuksineen, tv-asemineen, laivanmuotoisine museoineen ja maailmanpyörineen. Käytiin maailman suurimmassa autoesittelyssä, jonka sisätiloissa mutkitteli autorata halukkaille, ja automaailmaa vastapäisessä Venus Fortissa, joka on naisille suunniteltu absurdi ostosmaailma prinsessakujien, suihkulähteiden ja kimalluksen keskellä. Me ei taidettu ihan istua niihin stereotypioihin, sillä molempien kliseinen tarjonta ja miljöö lähinnä hämmästytti.
Me kierrettiin kaikki suurimmat elektroniikkaliikkeet hintavertailumielessä ja voiton vei Yodobashi Camera, joka oli myös isoin. Se oli 9-kerroksinen, kerrospinta-alaltaan varmaan 1,5 jaliskentän kokoinen jätti, josta löytyi kaikkea mitä elektroniikkaan vaan voi liittyä. Janne osti digijärkkärin (Suomessa 800-900e, Yodobashista 500e) ja kaikenlaista pikkusälää, joita sai läjän ilmaiseksi kameran ostosta tulleilla bonuspisteillä. Pisteitä tosin myönnetään vaan vakituisille asukkaille, joten perusturistilla ei käy yhtä hyvä tuuri.
Akihabaran lisäksi ollaan ihmetelty keittiötarvikkeisiin erikoistunutta Kappabashi dori -kauppakatua, jolta saa astioiden lisäksi mm. mainoslippuja ravintoloiden ulkopuolelle (meilläkin Suomessa seinällä Yakitori-lippu, mainostaa siis kuumia kanavartaita), muovisia malleja ravintolan annoksista (Japanissa lähes joka ravintolalla on ikkunassa muoviset mallit ruoista), suurkeittiöriisinkeittimiä, valomainostauluja, jne.
Tiistaina käytiin Tokionlahden toisella puolella Odaiban tulevaisuuskaupunginosassa. Odaibaan huristellaan yksiraiteisella, täysin automatisoidulla ts. kuskittomalla junalla, joka puikkelehtii valtavien kerrostalojen välissä ilmassa ennen kuin ylittää Rainbow bridgen ja saapuu Odaibaan. Odaiba oli moderni ja tyylikäs alue kauppakeskuksineen, tv-asemineen, laivanmuotoisine museoineen ja maailmanpyörineen. Käytiin maailman suurimmassa autoesittelyssä, jonka sisätiloissa mutkitteli autorata halukkaille, ja automaailmaa vastapäisessä Venus Fortissa, joka on naisille suunniteltu absurdi ostosmaailma prinsessakujien, suihkulähteiden ja kimalluksen keskellä. Me ei taidettu ihan istua niihin stereotypioihin, sillä molempien kliseinen tarjonta ja miljöö lähinnä hämmästytti.
sunnuntai 10. elokuuta 2008
Meren tuoksu
Näin vasta tänään ensimmäistä kertaa Tokionlahden. Tähän asti Tokio on ollut loppumattomasti asfalttia, neonvaloja, sararimaneja (salaryman) ja liikennettä, mutta yhtäkkiä löysin sille aivan uudenlaisen ilmeen. Nenään tunki meren haju, mikä toi mieleen Helsingin. Kaupunki sai myös konkreettisen rajan - kaikkialle se tuntuu jatkuvan jatkumistaan, mutta edes johonkin suuntaan olin löytänyt pisteen, johon Tokio loppuu. Ja tosiaan, siellä jossain rajan takana, Tokionlahden toisella puolella velloo Tyyni valtameri.
Aivan rannassa ei hirveästi ole mitään, mikä turistia kiinnostaisi, joten kuukauden verran onnistuin välttelemään lahtea. Muutamana mielenkiintoisena poikkeuksena on Tsukijin kalamarketti, jonka aamuinen vilske takaa että tokiolaisilla on sinä päivänä ruokaa, sekä muutamat puutarhat rannan tuntumassa ja Odaiban tulevaisuuskaupunginosa lahden toisella puolella. Edellämainituista en ole yhdessäkään vielä käynyt, joten merellinen Tokio on ollut mulle vain tekstiä kirjassa, kuvaa kartalla.
Janne saapui illalla viikon visiitille Tokioon, ja lähdettiin samantien juurikin Tokionlahden rantaan katselemaan yhtä Tokion suosituimmista ilotulituksista. Pimeän laskeuduttua ammuttiin reilun tunnin aikana Tokionlahden ylle 12 000 rakettia, ja taivaalle piirtyi perinteisempien pallokuvioiden lisäksi mm. hymynaamoja, kissanpäitä, sydämiä ja planeettoja. Me löydettiin jostakin itärannalta ihan mukava sopukka kimonopukuisten kanssajuhlijoiden seasta, ja seurattiin silmät säihkyen hanabia 0,7 miljoonan muun ihmisen kanssa.
Aivan rannassa ei hirveästi ole mitään, mikä turistia kiinnostaisi, joten kuukauden verran onnistuin välttelemään lahtea. Muutamana mielenkiintoisena poikkeuksena on Tsukijin kalamarketti, jonka aamuinen vilske takaa että tokiolaisilla on sinä päivänä ruokaa, sekä muutamat puutarhat rannan tuntumassa ja Odaiban tulevaisuuskaupunginosa lahden toisella puolella. Edellämainituista en ole yhdessäkään vielä käynyt, joten merellinen Tokio on ollut mulle vain tekstiä kirjassa, kuvaa kartalla.
Janne saapui illalla viikon visiitille Tokioon, ja lähdettiin samantien juurikin Tokionlahden rantaan katselemaan yhtä Tokion suosituimmista ilotulituksista. Pimeän laskeuduttua ammuttiin reilun tunnin aikana Tokionlahden ylle 12 000 rakettia, ja taivaalle piirtyi perinteisempien pallokuvioiden lisäksi mm. hymynaamoja, kissanpäitä, sydämiä ja planeettoja. Me löydettiin jostakin itärannalta ihan mukava sopukka kimonopukuisten kanssajuhlijoiden seasta, ja seurattiin silmät säihkyen hanabia 0,7 miljoonan muun ihmisen kanssa.
lauantai 9. elokuuta 2008
Yebisu vs. Karhu
Ennen Tokioon tuloa tuntui, että kolmessa kuukaudessa ehtii hyvin koluta jopa Tokion kokoisen kaupungin niin hyvin, että pois ei ainakaan tarvitse lähteä harmitellen sitä, mitä kaikkea jäikään tekemättä. Jossain vaiheessa täälläkin se vielä tuntui mahdolliselta, mutta nyt kun kaupunkia on alkanut kiertää paikallisen kanssa (kunnia Couchsurfing-tyypille nimeltä Mie), alkaa pikku hiljaa ymmärtää mitä kaikkea tällä kaupungilla onkaan tarjota. Siinä vaiheessa kun matkaoppaiden kohteet on koluttu, löytyy vielä ziljoona muuta makeeta juttua, niitä on kaikkialla, jotain aina menossa, jossain tapahtuu, koko ajan. New Yorkista sanotaan että se kaupunki ei koskaan nuku, mutta kaupunki jossa on härdelli päällä 24h vuorokaudessa jopa tällaisessa tropiikki-ilmastossa, sille ei kyllä voi kuin nostaa nöyränä hattua.
Kävin aamulla kaupassa 400 metrin päässä ja jo se oli kuumuuden takia niin uuvuttavaa, että vietin sen jälkeen siestaa höyhensaarilla klo 15 asti. Herätessä oli ilma mukavasti jo vähän viilentynyt ja lähdettiin Mien kanssa kiertämään Ebisun kaupunginosaa. Mielenkiintoisimpia paikkoja oli ilmainen olutmuseo, jossa oli ihan kivoja vanhoja etikettejä, oluenvalmistusvälineitä ja jättikokoisia oluttölkkejä, mutta ei kai sinne kukaan vain niiden takia vaivaudu. Museon pääkohde on maistelualue, jossa saa halpaan hintaan maistella vaikka minkä laisia oluita (pieni tuoppi alle 2e). Me jätettiin Mien kanssa erikoisimmat oluet sikseen ja tilattiin maistelutarjotin (3e), jossa oli neljää eri olutlajia pienet lasilliset. Suomalaiseen hirveään liruun verrattuna kaikki oli oikein hyviä. Perustuoppi ravintolassa maksaa Mien mukaan täällä noin 4e eli hinta on suunnilleen Suomen tasoa, mutta nanna on kyllä tämänpäiväisen testimaistelun perusteella tuplasti parempaa.
Huomenna saapuu Janne lentopostilla Suomesta ja sen jälkeen kuriirikuljetuksella Osakasta, joten en voi luvata kovin ahkeraa bloginpäivittelyä seuraavaan viikkoon, mutta yritetään!
Kävin aamulla kaupassa 400 metrin päässä ja jo se oli kuumuuden takia niin uuvuttavaa, että vietin sen jälkeen siestaa höyhensaarilla klo 15 asti. Herätessä oli ilma mukavasti jo vähän viilentynyt ja lähdettiin Mien kanssa kiertämään Ebisun kaupunginosaa. Mielenkiintoisimpia paikkoja oli ilmainen olutmuseo, jossa oli ihan kivoja vanhoja etikettejä, oluenvalmistusvälineitä ja jättikokoisia oluttölkkejä, mutta ei kai sinne kukaan vain niiden takia vaivaudu. Museon pääkohde on maistelualue, jossa saa halpaan hintaan maistella vaikka minkä laisia oluita (pieni tuoppi alle 2e). Me jätettiin Mien kanssa erikoisimmat oluet sikseen ja tilattiin maistelutarjotin (3e), jossa oli neljää eri olutlajia pienet lasilliset. Suomalaiseen hirveään liruun verrattuna kaikki oli oikein hyviä. Perustuoppi ravintolassa maksaa Mien mukaan täällä noin 4e eli hinta on suunnilleen Suomen tasoa, mutta nanna on kyllä tämänpäiväisen testimaistelun perusteella tuplasti parempaa.
Huomenna saapuu Janne lentopostilla Suomesta ja sen jälkeen kuriirikuljetuksella Osakasta, joten en voi luvata kovin ahkeraa bloginpäivittelyä seuraavaan viikkoon, mutta yritetään!
perjantai 8. elokuuta 2008
Ihonhoitoanalyysi
Oon tässä viime päivinä havainnut, että japanilaiset onnistuu säilyttämään hehkeytensä ihan uskomattoman hyvin iän myötä. En tiedä johtuuko ruokavaliosta vai kosteasta ilmastosta, mutta ryppyjä ei ole kyllä kellään kovin montaa, ei välttämättä edes vanhoilla ihmisillä. Iholle tällainen kuumankostea kesäilma on kyllä varmaan ihanteellinen, kun hikeä pukkaa huokosia puhdistamaan, ja ilmankosteus pitää ihon kimmoisena ja freesinä. Vanhuksilla on kyllä sitten ongelmia kalsiumin saannissa ja monet vanhukset näyttää varsin osteoporoottisilta, eli kulkevat selkä mutkalla. Tähän syy taitaa löytyä japanilaisesta ruokapyramidista, jota saan ihailla lähikaupan seinällä - maitotuotteet on aivan ylimpänä pyramidin huipulla eli niitä pitäisi syödä vain todella vähän. Pyramidin suomalaisessa sukulaisessa maito on sentään pyramidin toiseksi ylimmällä askelmalla.
Vaikka tupakanpolttajia on Japanin kansasta huomattavan suuri osa, ei tupruttelu taida olla yhtä ketjuuntunutta kuin monilla suomalaisilla, mikä tietysti osaltaan auttaa ruumiin ja ihon säilönnässä. Tupakoitsijoiden nikotiinitiheyteen taitaa vaikuttaa eniten se, ettei kaduilla kävellessä saa pääsääntöisesti polttaa tupakkaa. Näistä jutuista vissiin säätää kukin Tokion 23 alueesta itsenäisesti, joten joitain poikkeuksia voi olla. Tämä vääryys tupakoitsijoita kohtaan on korvattu tupakointipisteillä, joita on siellä täällä kaduilla. Käytännössä se tarkoittaa satunnaisesti valittua kohtaa, jonne on pystytetty Smoking area -kyltti ja pienen ihmisen kokoinen tuhkakuppi, ja siinä ympärillä sitä sitten seisoskellaan savuttamassa. Etenkin Shibuyan vilkkailla kaduilla on näkynyt myös rakennusten ensimmäisissä kerroksissa olevia smoking pointeja, jotka on ihan mukavan näköisiä tiloja varustettuna parhaimmillaan jopa penkeillä, tietokoneilla ja internetyhteyksillä. Tupakoinnin aloittaminen noin yleensä ei Japanissa ole vaikeaa, sillä tupakka-automaatteja on kaikkialla ja hinta näkyy olevan halpa ainakin suomalaisen mielestä.
Syy, miksi kirjoittelen näinkin mielenkiintoisesta asiasta kuin japanilaisten ihosta on se, että mulle on tässä parin päivän aikana selvinnyt muutamien japanilaisten tuttavien ikä. Kaksi edusti numeroa 29 ja yksi oli 32, mistä olin aivan järkyttynyt, sillä jokainen näyttää vähintään 5 vuotta nuoremmalta. Aloin taas tuntea itseni entistä nuoremmaksi ja pienemmäksi toimistolla.
Vaikka tupakanpolttajia on Japanin kansasta huomattavan suuri osa, ei tupruttelu taida olla yhtä ketjuuntunutta kuin monilla suomalaisilla, mikä tietysti osaltaan auttaa ruumiin ja ihon säilönnässä. Tupakoitsijoiden nikotiinitiheyteen taitaa vaikuttaa eniten se, ettei kaduilla kävellessä saa pääsääntöisesti polttaa tupakkaa. Näistä jutuista vissiin säätää kukin Tokion 23 alueesta itsenäisesti, joten joitain poikkeuksia voi olla. Tämä vääryys tupakoitsijoita kohtaan on korvattu tupakointipisteillä, joita on siellä täällä kaduilla. Käytännössä se tarkoittaa satunnaisesti valittua kohtaa, jonne on pystytetty Smoking area -kyltti ja pienen ihmisen kokoinen tuhkakuppi, ja siinä ympärillä sitä sitten seisoskellaan savuttamassa. Etenkin Shibuyan vilkkailla kaduilla on näkynyt myös rakennusten ensimmäisissä kerroksissa olevia smoking pointeja, jotka on ihan mukavan näköisiä tiloja varustettuna parhaimmillaan jopa penkeillä, tietokoneilla ja internetyhteyksillä. Tupakoinnin aloittaminen noin yleensä ei Japanissa ole vaikeaa, sillä tupakka-automaatteja on kaikkialla ja hinta näkyy olevan halpa ainakin suomalaisen mielestä.
Syy, miksi kirjoittelen näinkin mielenkiintoisesta asiasta kuin japanilaisten ihosta on se, että mulle on tässä parin päivän aikana selvinnyt muutamien japanilaisten tuttavien ikä. Kaksi edusti numeroa 29 ja yksi oli 32, mistä olin aivan järkyttynyt, sillä jokainen näyttää vähintään 5 vuotta nuoremmalta. Aloin taas tuntea itseni entistä nuoremmaksi ja pienemmäksi toimistolla.
keskiviikko 6. elokuuta 2008
Ovipuhelimen töttöröö
Mun asuintalossa oli tänään palohälytys, mikä tarkoitti sitä että yhtäkkiä alkoi kuulua kovaäänistä japaninkielistä puhetta mun ovipuhelimesta, torvet tuuttaili ja siihen päälle taustalla soi vielä jatkuva fanfaari. Vähän hölmistyneenä siinä ensin mietin että mitäs tämä tarkoittaa, mutta onneksi tuossa ovipuhelinsysteemissä vilkkui punasella symboli jossa taisi olla liekin kuvia. Eipä siinä sitten kuin kännykkä taskuun, ovi lukkoon ja rappusia ulos ja pihalle ihmettelemään muiden asukkaiden kanssa. Savua ei näkynyt missään mutta torvikomppanialla oli meno päällä vielä lähemmäs kymmenen minuuttia. Mitään paloautoja ei saapunut, ainoostaan yksi poliisi pikkuprätkällä tuli paikalle ja meni sisälle tutkimaan tilannetta.
Sen kymmenen minsan jälkeen sitten sai palata takasin koteihin, joten ilmeisesti oli kyseessä väärä hälytys. Samanlaisen shown saisin itekin aikaan painamalla tuosta ovipuhelinhärpäkkeestä yhtä isoa nappulaa punaisilla teksteillä. Saapuessani taloon mua varoiteltiin että turhista toitotteluista joutuu maksamaan, joten joudun ehkä jättämään huvin sikseen.
Siinäpä se päivän kohokohta olikin, ei muuta tällä erää.
Ovipuhelinhärpäke, jonka näytöllä näkyy pyrkyrin nassukka, isosta nappulasta pistetään tulipalobileet pystyyn ja avainnappulasta avataan ovi - muuta en sitten tiedäkään.
Sen kymmenen minsan jälkeen sitten sai palata takasin koteihin, joten ilmeisesti oli kyseessä väärä hälytys. Samanlaisen shown saisin itekin aikaan painamalla tuosta ovipuhelinhärpäkkeestä yhtä isoa nappulaa punaisilla teksteillä. Saapuessani taloon mua varoiteltiin että turhista toitotteluista joutuu maksamaan, joten joudun ehkä jättämään huvin sikseen.
Siinäpä se päivän kohokohta olikin, ei muuta tällä erää.
Ovipuhelinhärpäke, jonka näytöllä näkyy pyrkyrin nassukka, isosta nappulasta pistetään tulipalobileet pystyyn ja avainnappulasta avataan ovi - muuta en sitten tiedäkään.
tiistai 5. elokuuta 2008
Ruokalusikka töfföä
Onpa taas ollut kohtuullisesti kielivaikeuksia tänään, ja yhä enemmän haluaisin osata kieltä edes auttavasti. Kuitenkaan en näe aktiivista kielenopiskelua tarpeeksi fiksuna ajankäyttönä verrattuna siihen kaikkeen muuhun mitä voin sinä aikana tehdä, sillä täällä pitäisi puksutella enää kaksi kuukautta.
Aamusta läksin käymään asuinalueeni virastotalolla vaihtamassa jonkin paperilappusen alien registration cardiini (tuo on niin kiva sana ettei sitä voi kääntää suomeksi). Suunnistus on tässä kaupungissa niin toivotonta, että otin suosiolla taksin firman laskuun. Takseissa muutes ovet aukeaa täällä automaattisesti, mikä on varsin tyylikästä.
Siinä sitten koitan löytää yhteistä kieltä taksikuskin kanssa, kun unohdin kotiin monisteen jossa olisi ollut viraston sijainti kartalla ja nimi japaniksi. Koitan ensiksi sönköttää Shinagawa ward officea englanniksi, sitten japanilaisittain waardo offisua (keksin ihan itse) mutta sekään ei toiminut. Taksikuski siihen päälle pölpöttää jotakin josta ymmärrän kaksi viimeistä sanaa eli arimasu ka, josta voin päätellä ainoastaan että kyseessä on kysymyslause. Päästään me lopulta yhteisymmärrykseen kun taksikuski kiikuttaa mun alien-paperin poliisille ja käy ilmeisesti kysymässä että mitä paikkaa mä yritän sillä viestittää. Virastotalolla sain alien-korttini ja nyt sitä pitäisi sitten kanniskella mukana siltä varalta, että poliisi pysäyttää ihan huvikseen ja haluaa viedä mut putkaan, mikäli mulla ei oo passia tai alien-korttia mukana.
Lounasta söin liukuhihnasushibaarissa (näistä pitää joskus kirjoitella enempi) ja olisin halunnut tilata kokeilta jotakin spesiaalia, mutta enhän mä osannut. Menussa oli kyllä kivoja kuvia, mutta tilaus olisi pitänyt kirjottaa lomakkeelle, joten toivoton homma. Viereen kyllä sitten sattui joku mukava japanilainen enkunkielentaitoinen lääkäri jonka kanssa rupatellessa maistui ne hihnalla valmiiksi pyörivät sushitkin.
Lääkäri-san käänsi mulle sushien nimilappuja ja ylisti kovasti valasta, harmitteli ettei sitä oikein saa Japanin ulkopuolelta ja puolusteli että Japanissa sitä on syöty jo kissanristiäisistä asti. Omatunto kolkutellen maistoin, kai sitä täytyy tietää että minkälaisen herkun takia Japani rettelöi aktivisteja vastaan. Sitä paitsi kyllä jonkun pyydystetyn valasraukan jostain uumenista varmasti löytyy se ylimääräinen 2 rkl töfföä mulle. Pienistä puroista ei tietenkään kasva isoa virtaa eli en ole edistänyt valaanpyyntiä (niijust). Valas ei maistunut mitenkään järin hyvältä ja näytti muussatulta suolistolta, eli en voi suositella.
Toivottavasti kukaan aktivisti ei löydä mun blogia ja jätä vihasia kommentteja. Puhdistan mun omantunnon lahjoittamalla 5e Greenpeacelle, ihan oikeesti hei.
Aamusta läksin käymään asuinalueeni virastotalolla vaihtamassa jonkin paperilappusen alien registration cardiini (tuo on niin kiva sana ettei sitä voi kääntää suomeksi). Suunnistus on tässä kaupungissa niin toivotonta, että otin suosiolla taksin firman laskuun. Takseissa muutes ovet aukeaa täällä automaattisesti, mikä on varsin tyylikästä.
Siinä sitten koitan löytää yhteistä kieltä taksikuskin kanssa, kun unohdin kotiin monisteen jossa olisi ollut viraston sijainti kartalla ja nimi japaniksi. Koitan ensiksi sönköttää Shinagawa ward officea englanniksi, sitten japanilaisittain waardo offisua (keksin ihan itse) mutta sekään ei toiminut. Taksikuski siihen päälle pölpöttää jotakin josta ymmärrän kaksi viimeistä sanaa eli arimasu ka, josta voin päätellä ainoastaan että kyseessä on kysymyslause. Päästään me lopulta yhteisymmärrykseen kun taksikuski kiikuttaa mun alien-paperin poliisille ja käy ilmeisesti kysymässä että mitä paikkaa mä yritän sillä viestittää. Virastotalolla sain alien-korttini ja nyt sitä pitäisi sitten kanniskella mukana siltä varalta, että poliisi pysäyttää ihan huvikseen ja haluaa viedä mut putkaan, mikäli mulla ei oo passia tai alien-korttia mukana.
Lounasta söin liukuhihnasushibaarissa (näistä pitää joskus kirjoitella enempi) ja olisin halunnut tilata kokeilta jotakin spesiaalia, mutta enhän mä osannut. Menussa oli kyllä kivoja kuvia, mutta tilaus olisi pitänyt kirjottaa lomakkeelle, joten toivoton homma. Viereen kyllä sitten sattui joku mukava japanilainen enkunkielentaitoinen lääkäri jonka kanssa rupatellessa maistui ne hihnalla valmiiksi pyörivät sushitkin.
Lääkäri-san käänsi mulle sushien nimilappuja ja ylisti kovasti valasta, harmitteli ettei sitä oikein saa Japanin ulkopuolelta ja puolusteli että Japanissa sitä on syöty jo kissanristiäisistä asti. Omatunto kolkutellen maistoin, kai sitä täytyy tietää että minkälaisen herkun takia Japani rettelöi aktivisteja vastaan. Sitä paitsi kyllä jonkun pyydystetyn valasraukan jostain uumenista varmasti löytyy se ylimääräinen 2 rkl töfföä mulle. Pienistä puroista ei tietenkään kasva isoa virtaa eli en ole edistänyt valaanpyyntiä (niijust). Valas ei maistunut mitenkään järin hyvältä ja näytti muussatulta suolistolta, eli en voi suositella.
Toivottavasti kukaan aktivisti ei löydä mun blogia ja jätä vihasia kommentteja. Puhdistan mun omantunnon lahjoittamalla 5e Greenpeacelle, ihan oikeesti hei.
maanantai 4. elokuuta 2008
Tervetuloa kylään
Sateen kunniaksi tänään on hyvä päivä esitellä paikka, joka tarjoaa mulle katon pään päälle. Kyseessä siis oma kämppä, jota oon huomannut viime aikoina myös kodiksi nimittäneeni.
Kyseinen 22-neliöinen lukaali sijaitsee hintsusti keskeisimmän Tokion ulkopuolella, mutta kuitenkin Tokion tärkeimmän junalinjan (Yamanote-looppi) varrella. Alueen nimi on Gotanda, ja se on varsin tylsää aluetta, täällä ei ole oikein mitään nähtävää. Kirjaimellinen suomennos Gotandalle on suurinpiirtein "puolen hehtaarin kokoinen riisipelto", joka ei kyllä oikein kuvasta Gotandan miljöötä, vaikka kuinka absurdisti ajattelisi.
Ensimmäisinä viikkoina kämppään saapui aina hieman hämillään, tavaroitaan ei oikein osannut laittaa mihinkään ja kaikki oli siististi väkinäisestikeksityillä paikoillaan. Parin viikon asustelun jälkeen alkoi löytyä jo turvallisuuden tunnetta jopa sen verran, että yhtenä yönä unohdin lukita oven. Aamulla sitten tarkistin kaikki komerot ja pesukoneen sisäosan huolella mietiskellen että voikohan japanilainen piiloutua ja asustella toisen kämpässä ilman että asukas huomaa.
Tähän mennessä oon asettunut kämppään jo ihan hyvin, mikä tarkoittaa sitä että sotku on suurempi kuin olisi syytä olla. Onneksi otin ensimmäisenä päivänä täällä muutaman kuvan, joita olen tainnut pihtailla jo tarpeeksi kauan. Tässäpä siis faktaa siitä kuinka asustelen:
Ensimmäinen kuva on näkymä ovelta sisälle. Äärivasemmalla pilkottava ovi tarjoaa pääsyn pesukonekomeroon, ja sitä vastapäätä käytävän toisella puolella on pikkuruinen vessa ja pikkuruinen vaatekomero. Seuraava kuva on otettu toiseen suuntaan keittiöstä, jossa ei turhan paljon pöytätilaa ole, joten kokkailut on täällä senkin takia jäänyt vähiin. Banaanin pilkkominen ja kuivanuudeliin vedenkeittäminen on tainneet olla mulla täällä merkittävimmät kokkailutapahtumat. Mikron päällä on paketissa brännäri riisinkeitin, mutta eipä oo tullut edes pakkausta avattua. Keittiötä vastapäätä on ok-tilava kylpyhuone, jossa on minikokoinen kylpyamme.
Kaksi viimeistä kuvaa on otettu käytävän ovelta huoneeseen päin. Kuten kuvasta näkyy, kalustukseen kuuluu tuoli, pöytä, sänky ja telkkari, joista viimeisintä ei ole tullut testattua. Bonuksena löytyy dvd-soitin ja parveke, jonne voi heittää pyykit kuivumaan ja josta voi ihailla näkymää pikkukujalle. Bonuksenbonuksena löytyy tuo ruma taulu.
Kyseinen 22-neliöinen lukaali sijaitsee hintsusti keskeisimmän Tokion ulkopuolella, mutta kuitenkin Tokion tärkeimmän junalinjan (Yamanote-looppi) varrella. Alueen nimi on Gotanda, ja se on varsin tylsää aluetta, täällä ei ole oikein mitään nähtävää. Kirjaimellinen suomennos Gotandalle on suurinpiirtein "puolen hehtaarin kokoinen riisipelto", joka ei kyllä oikein kuvasta Gotandan miljöötä, vaikka kuinka absurdisti ajattelisi.
Ensimmäisinä viikkoina kämppään saapui aina hieman hämillään, tavaroitaan ei oikein osannut laittaa mihinkään ja kaikki oli siististi väkinäisestikeksityillä paikoillaan. Parin viikon asustelun jälkeen alkoi löytyä jo turvallisuuden tunnetta jopa sen verran, että yhtenä yönä unohdin lukita oven. Aamulla sitten tarkistin kaikki komerot ja pesukoneen sisäosan huolella mietiskellen että voikohan japanilainen piiloutua ja asustella toisen kämpässä ilman että asukas huomaa.
Tähän mennessä oon asettunut kämppään jo ihan hyvin, mikä tarkoittaa sitä että sotku on suurempi kuin olisi syytä olla. Onneksi otin ensimmäisenä päivänä täällä muutaman kuvan, joita olen tainnut pihtailla jo tarpeeksi kauan. Tässäpä siis faktaa siitä kuinka asustelen:
Ensimmäinen kuva on näkymä ovelta sisälle. Äärivasemmalla pilkottava ovi tarjoaa pääsyn pesukonekomeroon, ja sitä vastapäätä käytävän toisella puolella on pikkuruinen vessa ja pikkuruinen vaatekomero. Seuraava kuva on otettu toiseen suuntaan keittiöstä, jossa ei turhan paljon pöytätilaa ole, joten kokkailut on täällä senkin takia jäänyt vähiin. Banaanin pilkkominen ja kuivanuudeliin vedenkeittäminen on tainneet olla mulla täällä merkittävimmät kokkailutapahtumat. Mikron päällä on paketissa brännäri riisinkeitin, mutta eipä oo tullut edes pakkausta avattua. Keittiötä vastapäätä on ok-tilava kylpyhuone, jossa on minikokoinen kylpyamme.
Kaksi viimeistä kuvaa on otettu käytävän ovelta huoneeseen päin. Kuten kuvasta näkyy, kalustukseen kuuluu tuoli, pöytä, sänky ja telkkari, joista viimeisintä ei ole tullut testattua. Bonuksena löytyy dvd-soitin ja parveke, jonne voi heittää pyykit kuivumaan ja josta voi ihailla näkymää pikkukujalle. Bonuksenbonuksena löytyy tuo ruma taulu.
sunnuntai 3. elokuuta 2008
Palasia Suomesta
Päivälämpötila on viime päivien aikana saavuttanut sellaiset asteet, joissa täällä pitäisi koko elokuu kärsiä, eli joka päivä paahdin on säädetty noin 32-35 asteeseen. Useat eri henkilöt on kyselly multa näinä superhelteisinä viime päivinä, että miten suomalaistyttö pärjää tällaisessa porotuksessa, kun japanilaisillekin kuumuus ja kosteus on tähän aikaan vuodesta jatkuva valituksen aihe. Alkujärkytyksien jälkeen oon kuitenkin sietänyt tätä ihan hyvin, etenkin viimeistään siitä lähtien kun tajusin, että kyllä Suomeenkin mieluummin ottaisin kuumat kesät kuin ne onnettomat sadekesät, joita siellä nykyisin tuppaa olemaan. Joka vuosi Suomessa odottaa tammikuusta asti kesää, ja joka vuosi koko kesäkuu sataa, heinäkuussa on enää vain kylmä ja elokuussa on sitten muutamia hellepäiviä. Suomen kesä on ainakin mun mielikuvissa ja odotuksissa parempi kuin mitä se sitten todellisuudessa vuodesta toiseen on.
Muutenkin kuin sään puolesta oon sopeutunut tänne kuukaudessa tosi hyvin. Oon käynyt kaupassa katsomassa naamapyyhkeitä, joita jokainen japanilainen kantaa mukanaan kuivatakseen kasvojaan hiestä, oon solminut ikuisen rakkaussuhteen japanilaiseen ruokaan, oon alkanut ajatella että ravintolaan sisään astuessa on mukava ottaa kengät jaloista pois ja pistää vasta lähtiessä takaisin jalkaan.
Suomalaisuutta pidin tänään sentään yllä hakemalla ruisleipää Kinokuniya International -ruokakaupasta. Kyseinen myymälä tuo maahan ja valmistaa kaikenlaista mukavaa mitä ulkomaalainen saattaa kotimaansa ruokakulttuurista täällä kaivata, ja myy kyseiset tuotteet sitten kovaan hintaan. Ruisleipää löytyy kaupasta 3-4 eri lajia suomenkielisellä hintalapputekstillä (mm. 'Perunalimppu' ja 'Happamaton ruisleipä'). Joku viisas kertoi että leivät kuitenkin leivotaan ihan kaupan omassa leipomossa suomalaisin reseptein. Huhujen mukaan tästä ulkomaalaisten ruokataivaasta pitäisi saada myös karjalanpiirakoita, mutta kahden tarkistuskäynnin tulos on ollut nolla karjalanpiirakkaa.
Tänään löysin myös ensimmäistä kertaa todistetusti suomalaisia random-turisteja. Tähän saakka oon jotenkin onnistunut välttämään suomalaisiin törmäämisen, tosin muutaman kerran oon kyllä katsellut että olipas suomalaisennäköisiä ohikulkijoita. Kansalaisuudentunnistustaito on kuitenkin jäänyt aiemmin vahvistamatta, kunnes tänään sitten korviin kantautui tuttua kieltä. Perusrujona, -jäyhänä ja -junttina suomalaisena en tietenkään paljastanut itseäni heille.
Muutenkin kuin sään puolesta oon sopeutunut tänne kuukaudessa tosi hyvin. Oon käynyt kaupassa katsomassa naamapyyhkeitä, joita jokainen japanilainen kantaa mukanaan kuivatakseen kasvojaan hiestä, oon solminut ikuisen rakkaussuhteen japanilaiseen ruokaan, oon alkanut ajatella että ravintolaan sisään astuessa on mukava ottaa kengät jaloista pois ja pistää vasta lähtiessä takaisin jalkaan.
Suomalaisuutta pidin tänään sentään yllä hakemalla ruisleipää Kinokuniya International -ruokakaupasta. Kyseinen myymälä tuo maahan ja valmistaa kaikenlaista mukavaa mitä ulkomaalainen saattaa kotimaansa ruokakulttuurista täällä kaivata, ja myy kyseiset tuotteet sitten kovaan hintaan. Ruisleipää löytyy kaupasta 3-4 eri lajia suomenkielisellä hintalapputekstillä (mm. 'Perunalimppu' ja 'Happamaton ruisleipä'). Joku viisas kertoi että leivät kuitenkin leivotaan ihan kaupan omassa leipomossa suomalaisin reseptein. Huhujen mukaan tästä ulkomaalaisten ruokataivaasta pitäisi saada myös karjalanpiirakoita, mutta kahden tarkistuskäynnin tulos on ollut nolla karjalanpiirakkaa.
Tänään löysin myös ensimmäistä kertaa todistetusti suomalaisia random-turisteja. Tähän saakka oon jotenkin onnistunut välttämään suomalaisiin törmäämisen, tosin muutaman kerran oon kyllä katsellut että olipas suomalaisennäköisiä ohikulkijoita. Kansalaisuudentunnistustaito on kuitenkin jäänyt aiemmin vahvistamatta, kunnes tänään sitten korviin kantautui tuttua kieltä. Perusrujona, -jäyhänä ja -junttina suomalaisena en tietenkään paljastanut itseäni heille.
lauantai 2. elokuuta 2008
Vihreää teetä Kamakurassa
Kävin tänään Tokion ulkopuolella Kamakurassa, joka on vajaan 200 000 ihmisen kaupunki Tokion eteläpuolella. Kamakura oli joskus muinoin myös Japanin pääkaupunki, mutta sitä glooriaa kesti vain reilu 100 vuotta 1200-luvun tienoilla. Nykyisin Kamakura vetää tokiolaisia lomailijoita puoleensa hiekkarannan ja monien temppelien ja pyhäkköjen ansiosta. Mulla oli Kamakurassa oppaana kuukausi sitten Couchsurfing-tapaamisessa ollut Mie-niminen japanilaistyttö, joten pääsin näkemään kaikki hienoimmat ja tärkeimmät paikat aika vaivattomasti.
Päivän aikana käytiin tutkimassa buddhalaistemppeleitä ja shintolaispyhäkköjä ja Mie vastaili kärsivällisesti kaikkiin mun enemmän tai vähemmän fiksuihin kysymyksiin. Opin että japanilaiset on aika sekauskontoisia ja ne voi käydä rukoilemassa ihan yhtä hyvin buddhalaistemppeleissä kuin shintolaispyhäköissä, ja sitten jotain kolmatta uskontoa sotkettiin elämään vielä jossain tietyssä yhteydessä.
Käytiin myös nauttimassa aitoa japanilaista vihreää teetä teehuoneessa. Se ei varsinaisesti ollut mikään teeseremonia, mutta joitain samanlaisia piirteitä oli. Istuttiin polvien päällä tatamilla, teen tarjoili kimonopukuinen rouva ja sitten vähän kumarreltiin ja ihasteltiin tarjoiluastiaa. Tee oli paksua ja aika erilaista kuin sen arkisempi variaatio, jota saa kaupoista ja kahviloista.
Kamakurassa oli paljon kapeita kujia ja pieniä ihania putiikkeja myymässä vaatteita, snackeja ja katukeittiöruokaa. Muhun teki suurimman vaikutuksen kauppa, jonka ainoa myyntiartikkeli oli ne ohuenohuet paperit, jotka on tarkoitettu poistamaan kiilto nenänpäältä. Suomesta kyseisiä papereita saa ainakin bodyshopista, mutta ei ne taida kovin iso hitti olla. Tässä kamakuralaisputiikissa näitä lappusia myytiin kaikissa väreissä, eri kokoisia ja erilaisissa pakkauksissa. Kai se kannattavaa voi olla sellainenkin touhu. Eräässä toisessa kaupassa oli erikoistuttu hunajaan, jota oli saatavana noin 25 eri lajia.
Illalla mun luottolinjani eli Yamanote-junalinja petti mun luottamuksen, kun liikenne seisoi pari tuntia onnettomuuden takia juuri silloin kun halusin kotiin. Olin Ebisun asemalla viiden minuutin junakyydin päässä kotiasemalta, mikä tekee matkassa vissiinkin reilu 3 kilometriä. Jos olisin lähtenyt muilla junilla ja metroilla taittamaan sitä matkaa, aikaa olisi mennyt kaksine vaihtoineen noin tunti, joten puolen tunnin odottelun jälkeen lähdin mieluummin kävelemään kohti kotia.
Käveleminen yksin pimeässä Tokiossa, tuntemattomalla alueella ja väsyneenä pitkän päivän jälkeen ei ollut mitenkään miellyttävää. Turvallisuuden puolesta ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, sillä kaikkialla Tokiossa on turvallista kävellä pimeälläkin. Enemmän olin huolissani siitä milloin löytäisin kotiin, sillä heti junaradan vieressä ei kulkenut katua, joten suunnistaa piti mutu-tuntumalla. Mutu-tuntuma ei tänään ollut ihan parhaimmassa terässä, sillä 45 minuutin kävelyn jälkeen olin saapunut takaisin Ebisun asemalle, eli olin onnistunut kävelemään ympyrän. Täällä kadut tosiaan tekee kaikenlaisia mutkia ja ruutukaavasta ei ole tietoakaan, joten eksyminen ei ole ollenkaan vaikeaa.
Ebisun asemalla kävin tarkastamassa, joko junat oli saatu liikkeelle. Eipä ne vieläkään olleet liikkuneet, mutta onneksi junakuski sattui juuri juoksemaan kiireisen näkösenä ohjaamoon kun mietiskelin mitä teen. Se näytti ihan lupaavalta merkiltä ja hyppäsin junaan odottelemaan mitä tapahtuu, ja nytkähtihän se liikkeelle. Kotiin pääsin 2 tunnin päästä siitä kun olin ensimmäistä kertaa mennyt junaan istumaan.
Päivän aikana käytiin tutkimassa buddhalaistemppeleitä ja shintolaispyhäkköjä ja Mie vastaili kärsivällisesti kaikkiin mun enemmän tai vähemmän fiksuihin kysymyksiin. Opin että japanilaiset on aika sekauskontoisia ja ne voi käydä rukoilemassa ihan yhtä hyvin buddhalaistemppeleissä kuin shintolaispyhäköissä, ja sitten jotain kolmatta uskontoa sotkettiin elämään vielä jossain tietyssä yhteydessä.
Käytiin myös nauttimassa aitoa japanilaista vihreää teetä teehuoneessa. Se ei varsinaisesti ollut mikään teeseremonia, mutta joitain samanlaisia piirteitä oli. Istuttiin polvien päällä tatamilla, teen tarjoili kimonopukuinen rouva ja sitten vähän kumarreltiin ja ihasteltiin tarjoiluastiaa. Tee oli paksua ja aika erilaista kuin sen arkisempi variaatio, jota saa kaupoista ja kahviloista.
Kamakurassa oli paljon kapeita kujia ja pieniä ihania putiikkeja myymässä vaatteita, snackeja ja katukeittiöruokaa. Muhun teki suurimman vaikutuksen kauppa, jonka ainoa myyntiartikkeli oli ne ohuenohuet paperit, jotka on tarkoitettu poistamaan kiilto nenänpäältä. Suomesta kyseisiä papereita saa ainakin bodyshopista, mutta ei ne taida kovin iso hitti olla. Tässä kamakuralaisputiikissa näitä lappusia myytiin kaikissa väreissä, eri kokoisia ja erilaisissa pakkauksissa. Kai se kannattavaa voi olla sellainenkin touhu. Eräässä toisessa kaupassa oli erikoistuttu hunajaan, jota oli saatavana noin 25 eri lajia.
Illalla mun luottolinjani eli Yamanote-junalinja petti mun luottamuksen, kun liikenne seisoi pari tuntia onnettomuuden takia juuri silloin kun halusin kotiin. Olin Ebisun asemalla viiden minuutin junakyydin päässä kotiasemalta, mikä tekee matkassa vissiinkin reilu 3 kilometriä. Jos olisin lähtenyt muilla junilla ja metroilla taittamaan sitä matkaa, aikaa olisi mennyt kaksine vaihtoineen noin tunti, joten puolen tunnin odottelun jälkeen lähdin mieluummin kävelemään kohti kotia.
Käveleminen yksin pimeässä Tokiossa, tuntemattomalla alueella ja väsyneenä pitkän päivän jälkeen ei ollut mitenkään miellyttävää. Turvallisuuden puolesta ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, sillä kaikkialla Tokiossa on turvallista kävellä pimeälläkin. Enemmän olin huolissani siitä milloin löytäisin kotiin, sillä heti junaradan vieressä ei kulkenut katua, joten suunnistaa piti mutu-tuntumalla. Mutu-tuntuma ei tänään ollut ihan parhaimmassa terässä, sillä 45 minuutin kävelyn jälkeen olin saapunut takaisin Ebisun asemalle, eli olin onnistunut kävelemään ympyrän. Täällä kadut tosiaan tekee kaikenlaisia mutkia ja ruutukaavasta ei ole tietoakaan, joten eksyminen ei ole ollenkaan vaikeaa.
Ebisun asemalla kävin tarkastamassa, joko junat oli saatu liikkeelle. Eipä ne vieläkään olleet liikkuneet, mutta onneksi junakuski sattui juuri juoksemaan kiireisen näkösenä ohjaamoon kun mietiskelin mitä teen. Se näytti ihan lupaavalta merkiltä ja hyppäsin junaan odottelemaan mitä tapahtuu, ja nytkähtihän se liikkeelle. Kotiin pääsin 2 tunnin päästä siitä kun olin ensimmäistä kertaa mennyt junaan istumaan.
perjantai 1. elokuuta 2008
Kirjoitusmerkkiviidakossa
Japaninkielen opiskeluun on tullut nyt vähän takapakkia, en ole pariin viikkoon edistynyt oikeastaan yhtään kirjoitusmerkkien opiskelussa. Japanissa käytetään kolmia eri kirjoitusmerkkejä, joten ihan helppoa ei täällä kielenopiskelu ole. Hiraganat on ehkä ne "aidoimmat" japanilaiset kirjoitusmerkit, ainakin sikäli että niillä kirjoitetaan tavallisia japanilaisia sanoja. Hiraganoissa on paljon pyöreitä viivoja, ne näyttää suunnilleen siltä kuin mitä tulee jos kolmevuotiaalle antaa kynän käteen. Katakanoilla kirjoitetaan vierasperäisiä sanoja, ja niitä olen yrittänyt opiskella. Tänään sain luettua sellaiset sanat kuin ka-t-to (cut) kampaamon hinnastosta, e-su-ka-ree-taa (escalator) metroaseman taulusta ja ka-ra-o-ke neonvalokyltistä. Katakanat on merkeistä yksinkertaisimman näköisiä, hyvin minimalistisia ja suoraviivaisia verrattuna hiraganoihin. Varsinaisesti en katakanaopiskelusta hyödy, sillä harva hyödyllinen sana kirjoitetaan katakanoilla (poikkeus esim to-i-re eli toilet). Valitsin kuitenkin katakanat hiraganojen sijaan ihan vaan siksi että ne näyttivät helpommilta, ja toki luetut sanat on helpompi ymmärtää, kun sanat ovat vierasperäisiä. Edellisten lisäksi on vielä Kiinasta lainatut kanjit, joilla sitten kirjoitellaan jotakin, mitä nyt sattuu huvittamaan (eli olen vailla tarkempaa tietämystä). Kanjeja näkee todella paljon ja merkit näyttää suorien viivojen sekamelskalta.
Kuukauden Japanissa oleskelun jälkeen osaan lukea noin 20 katakanamerkkiä, mikä on onnettoman vähän. Tästä huolestuneena kiikutin eilen töihin katakanamerkkitaulukon, jota kattelen aina kun katse harhailee jonnekin tietokoneruudun ulkopuolelle. Järjestely tuntuu olevan varsin tehokas ja yksinään tänään mulle jäi jo vahva haisu viidestä uudesta merkistä. Ehkä kuukauden päästä voin sitten siirtyä hiraganoihin ja voin alkaa tavata ravintoloissa menua.
Asiasta toiseen, nyt illalla tapasin taas Couchsurfing-porukkaa. Käytiin illallistamassa Shimo-Kitazawassa, joka on kaupunginosa keskeisimmän Tokion ulkopuolella mutta nouseva nuorten trendi- ja menomesta. Meitä oli porukassa yksi britti, joka on asunut 6 vuotta Tokiossa, edellisen japanilainen vaimo, kaksi kanadalaista matkaajaa ja yksi amerikkalainen, joka on asunut vuoden Etelä-Koreassa. Maistoin jotakin luumubrandya, joka on japanilainen hittijuoma ja joka oli varsin maukasta. Ihan menevää oli myös sake, ainakin parempaa kuin ne litkut mitä teekkareilla on ehkä joskus harvoin tapana nautiskella.
Kuukauden Japanissa oleskelun jälkeen osaan lukea noin 20 katakanamerkkiä, mikä on onnettoman vähän. Tästä huolestuneena kiikutin eilen töihin katakanamerkkitaulukon, jota kattelen aina kun katse harhailee jonnekin tietokoneruudun ulkopuolelle. Järjestely tuntuu olevan varsin tehokas ja yksinään tänään mulle jäi jo vahva haisu viidestä uudesta merkistä. Ehkä kuukauden päästä voin sitten siirtyä hiraganoihin ja voin alkaa tavata ravintoloissa menua.
Asiasta toiseen, nyt illalla tapasin taas Couchsurfing-porukkaa. Käytiin illallistamassa Shimo-Kitazawassa, joka on kaupunginosa keskeisimmän Tokion ulkopuolella mutta nouseva nuorten trendi- ja menomesta. Meitä oli porukassa yksi britti, joka on asunut 6 vuotta Tokiossa, edellisen japanilainen vaimo, kaksi kanadalaista matkaajaa ja yksi amerikkalainen, joka on asunut vuoden Etelä-Koreassa. Maistoin jotakin luumubrandya, joka on japanilainen hittijuoma ja joka oli varsin maukasta. Ihan menevää oli myös sake, ainakin parempaa kuin ne litkut mitä teekkareilla on ehkä joskus harvoin tapana nautiskella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)