Karaokekopissa

Vietettiin Jannen kanssa eilen iltaa tutustumalla kahteen perijapanilaiseen iltahuviin eli izakayaan ja karaokeen. Izakaya on japanilainen ruokapaikka, jonka pöydät on usein jaettu väliseinillä omiin huoneisiinsa ja kengät jätetään eteiseen lokerikkoon. Sinne mennään syömään, juomaan ja istumaan pidemmän kaavan mukaan, eikä siis koskaan yksin. Annokset tilataan kuvallisista menuista ja ne on pieniä, sillä tarkoitus on tilata useita lautasia yhteiseksi ja maistella sitten pöydänantimia biirun (beer) tai saken vauhdittaman rupattelun seassa. Me tilattiin 7 pikkuannosta ja täytyttiin niistä ihan mukavasti, hintaa tuli yhteensä ruualle reilu 2000 yeniä eli jotakin 15 euron luokkaa. Juomat maksaapi siihen päälle n. 3e kipale, käsittäen kaiken vedestä ja muusta hötöstä alkaen aina sakeen ja coctaileihin.

Iltaa jatkettiin japanilaiseen tyyliin karaokessa. Kyseinen huvi on täällä tosi suosittua, ja Japanistahan se on lähtöisinkin. Paikallinen karaoke toimii siten, että valtavan karaoketalon alakerran respasta varataan seurueelle oma pikkuruinen huone, jonne sitten sulloudutaan ja laulellaan porukan kesken privaatisti. Meidän valitsemassa isossa karaokeketju Big Echossa maksoi torstai-iltana lurittelu vajaa 3e/30 min. Varattiin 90 min ja otettiin siihen päälle koko ajalle nomihodai eli all-you-can-drink. Juomat erikseen tilattuna olisi olleet n. 2,5-3e/kpl, 90 minuutin nomihodai sen sijaan maksoi 7e. Japanilaiset eivät yleensä kestä kovin paljoa alkoholia ja suuri osa väestöstä muuttuu violetinpinkiksi jo ensimmäisen oluen jälkeen, joten nomihodai on varmaan karaokepaikalle ihan hyvä diili. Respassa taisi olla ulkomaalaisten viinapäästä vähän erilaisia kokemuksia, sillä meille ei meinattu nomihodaita tarjota ennen kuin itse kysyin sitä kyseisellä termillä. Jokainen teekkari voikin pienellä insinöörimatematiikalla laskea, kummalle osapuolelle diili on kannattava tai jopa varsin suotuisa. Pohdiskeltiin myös että tositeekkari toki ottaa oman tyhjän viinapullon mukaan ja täyttää sitä salaa joka toisella sake-lasillisella. Eipä taitaisi konsepti siis menestyä Suomessa.

Karaokehuoneessa äimisteltiin hetken aikaa, että mitenkäs ihmeessä niiden laitteiden pitäisi toimia. Nappeja painelemalla saatiin sitten kuitenkin ääntä masiinaan ja päästiin aloittamaan. Pöydällä oli puhelinluettelon kokoinen järkäle, josta löytyi kaikki tarjolla olevat biisit, ja enkkubiisienkin tarjonta oli meidän karaokepaikassa oikein kattava. Juomien tilaaminen hoitui seinällä olevasta ovipuhelimesta, jonne ei tarvinnut sanoa kuin two umeshu please, ja hetken päästä kiikutettiin ovesta sisään japanilaista luumuviiniä. Kun luritusaika loppui, puhelimeen soitettiin ja kysyttiin että lopetetaanko vai jatketaanko, eli senkään puolesta ei tarvinnut hätäillä.