Vihreää teetä Kamakurassa

Kävin tänään Tokion ulkopuolella Kamakurassa, joka on vajaan 200 000 ihmisen kaupunki Tokion eteläpuolella. Kamakura oli joskus muinoin myös Japanin pääkaupunki, mutta sitä glooriaa kesti vain reilu 100 vuotta 1200-luvun tienoilla. Nykyisin Kamakura vetää tokiolaisia lomailijoita puoleensa hiekkarannan ja monien temppelien ja pyhäkköjen ansiosta. Mulla oli Kamakurassa oppaana kuukausi sitten Couchsurfing-tapaamisessa ollut Mie-niminen japanilaistyttö, joten pääsin näkemään kaikki hienoimmat ja tärkeimmät paikat aika vaivattomasti.

Päivän aikana käytiin tutkimassa buddhalaistemppeleitä ja shintolaispyhäkköjä ja Mie vastaili kärsivällisesti kaikkiin mun enemmän tai vähemmän fiksuihin kysymyksiin. Opin että japanilaiset on aika sekauskontoisia ja ne voi käydä rukoilemassa ihan yhtä hyvin buddhalaistemppeleissä kuin shintolaispyhäköissä, ja sitten jotain kolmatta uskontoa sotkettiin elämään vielä jossain tietyssä yhteydessä.

Käytiin myös nauttimassa aitoa japanilaista vihreää teetä teehuoneessa. Se ei varsinaisesti ollut mikään teeseremonia, mutta joitain samanlaisia piirteitä oli. Istuttiin polvien päällä tatamilla, teen tarjoili kimonopukuinen rouva ja sitten vähän kumarreltiin ja ihasteltiin tarjoiluastiaa. Tee oli paksua ja aika erilaista kuin sen arkisempi variaatio, jota saa kaupoista ja kahviloista.

Kamakurassa oli paljon kapeita kujia ja pieniä ihania putiikkeja myymässä vaatteita, snackeja ja katukeittiöruokaa. Muhun teki suurimman vaikutuksen kauppa, jonka ainoa myyntiartikkeli oli ne ohuenohuet paperit, jotka on tarkoitettu poistamaan kiilto nenänpäältä. Suomesta kyseisiä papereita saa ainakin bodyshopista, mutta ei ne taida kovin iso hitti olla. Tässä kamakuralaisputiikissa näitä lappusia myytiin kaikissa väreissä, eri kokoisia ja erilaisissa pakkauksissa. Kai se kannattavaa voi olla sellainenkin touhu. Eräässä toisessa kaupassa oli erikoistuttu hunajaan, jota oli saatavana noin 25 eri lajia.

Illalla mun luottolinjani eli Yamanote-junalinja petti mun luottamuksen, kun liikenne seisoi pari tuntia onnettomuuden takia juuri silloin kun halusin kotiin. Olin Ebisun asemalla viiden minuutin junakyydin päässä kotiasemalta, mikä tekee matkassa vissiinkin reilu 3 kilometriä. Jos olisin lähtenyt muilla junilla ja metroilla taittamaan sitä matkaa, aikaa olisi mennyt kaksine vaihtoineen noin tunti, joten puolen tunnin odottelun jälkeen lähdin mieluummin kävelemään kohti kotia.

Käveleminen yksin pimeässä Tokiossa, tuntemattomalla alueella ja väsyneenä pitkän päivän jälkeen ei ollut mitenkään miellyttävää. Turvallisuuden puolesta ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, sillä kaikkialla Tokiossa on turvallista kävellä pimeälläkin. Enemmän olin huolissani siitä milloin löytäisin kotiin, sillä heti junaradan vieressä ei kulkenut katua, joten suunnistaa piti mutu-tuntumalla. Mutu-tuntuma ei tänään ollut ihan parhaimmassa terässä, sillä 45 minuutin kävelyn jälkeen olin saapunut takaisin Ebisun asemalle, eli olin onnistunut kävelemään ympyrän. Täällä kadut tosiaan tekee kaikenlaisia mutkia ja ruutukaavasta ei ole tietoakaan, joten eksyminen ei ole ollenkaan vaikeaa.

Ebisun asemalla kävin tarkastamassa, joko junat oli saatu liikkeelle. Eipä ne vieläkään olleet liikkuneet, mutta onneksi junakuski sattui juuri juoksemaan kiireisen näkösenä ohjaamoon kun mietiskelin mitä teen. Se näytti ihan lupaavalta merkiltä ja hyppäsin junaan odottelemaan mitä tapahtuu, ja nytkähtihän se liikkeelle. Kotiin pääsin 2 tunnin päästä siitä kun olin ensimmäistä kertaa mennyt junaan istumaan.