Reissu on nyt sitten paketissa ihan kirjaimellisestikin, kun tuo rinkka tuossa pönöttää lattialla saumat ratkeamaisillaan. Huomenna herätys klo 5.30 aamulla ja sitten kohti Tokion hulivilisevää aamuruuhkaista juna-asemaa ja sieltä edelleen Naritan lentokentälle. Täytyy jo nyt alkaa henkisesti valmistautua lentoon, lentsikat ei kyllä ole tippaakaan mun mieleen muuta kuin ulkoapäin.
Tokion to do -listalle jäi muutamia juttuja, kuten kabuki-teatterissa tylsistyneenä torkahtelu, teeseremoniassa teen ja tarjoiluastian yltiöpäinen ylistely ja sumopainimatsissa höllyvistä pakaroista nautiskelu. Tokion kuuluisan kabuki-za-teatterin ulkopuolella tuli sentään käytyä, teetä join japanilaisen puutarhan keskellä teehuoneessa ja sumopainia katselin televisiosta syyskuun tournamentin aikaan, joten ihan märkäkorvaksi en jäänyt kyseisten kulturellien tapahtumien suhteen.
Viimeinen työpäivä oli varsin leppoisa ja sain hommistani hyvää palautetta, mikä tietysti lämmitti mieltä täällä jäätävässä syyssäässä (vain 20 celsiusta - oon ollut puolipäivää kananlihalla). Toimistolta oli vaikea lähteä, ja viihdyin siellä pyörien ympyrää ja juoruillen muiden kanssa iltakuuteen, vaikka olisin ollut vapaa lähtemään jo aiemmin. Voisin harkita tekeväni viimeisiä työpäiviä työkseni, oli kyllä niin rentoa meininkiä ja kaverit toiselta puolelta osastoa huuteli jo päivällä, että älä nyt enää mitään töitä siellä tee.
Mikäli voimat riittää niin joutuu kai sitä vielä Suomen puolelta huomenna kommentoimaan, millainen shokki oli palata kylmään ja pimeään kotimaahan ja kuinka vaikeaa on puhua ihmisten kanssa suomea. Tokioon ja Japaniin palaan varmasti vielä takaisin, ja onhan tänne jatkossa helppo tullakin, kun tuntee jo kaksi kourallista ihmisiä täältä valmiiksi.
Mutta nyt, sayonara täältä Tokion päästä!
tiistai 30. syyskuuta 2008
maanantai 29. syyskuuta 2008
Kesä paketissa ja yli äyräiden
Suoritin juuri rinkan pakkauksen loppuun, mikäli sitä nyt lopuksi voi sanoa, kun kohtuullisen monta tavaraa on vielä rinkan ulkopuolella, ja rinkka pullottaa niin ettei sinne yksinkertaisesti mahdu enää mitään. Ei ole kyllä ikinä ollut näin haastavaa pakata, kaikki mahdolliset taikatemput tavaroiden kutistamiseksi ja rinkan tilavuuden kasvattamiseksi piti ottaa käyttöön jo silloin kun sängyllä oli vielä vuorellinen tavaraa. En ymmärrä kuka mun kämpän ehti täyttää sillä kaikella rojulla kesän aikana, tänne tullessa taisi rinkka olla vain puolillaan.
Pakkausta ei tietty helpota yhtään se, että kun japanilaisesta kaupasta ostaa jotakin, se kääräistään hienohin papereihin ja pussukoihin ihan automaattisesti. Kuka niitä taideteoksia sitten raaskii avata, mukavampi ne on tunkea rinkkaan ruttuun hienoissa kääreissä. Kotona voi sitten ruttusia kääreitä avata ja miettiä että olisiko ollut kivempi jättää sekin 2g paperia Tokioon ja saada muutama kuutiomillimetri lisää tilaa.
Vaan on sitä suuria uhrauksiakin joutunut tekemään oman hyvinvointinsa ja tavaroidensa mukaantulemisen eteen. Tokioon jää kaikkea pikkumukavaa kuten hotelli Sheratonista ensimmäisenä Tokion-yönä kähvelletyt pikkupakkaukset, joista löytyy niin hammas- kuin hiusharjaakin, tohvelit, kenkienpuhdistuspyyhkeitä (?) ja hienolla Sheraton-designilla plyysätyt kirjekuoret ja -paperit. Lisäksi jälkeen jää limsatölkin kokoinen ja -näköinen purnukka, jonka juoma-aukosta olisi pitänyt kasvaa mansikka. Jäi se tölkki kuitenkin korkkaamatta, joten en saanut yhtään mansikkaa tänä kesänä. On se väärin.
Tietokone pitää kyllä sellaista ääntä nyt että kohta ei tarvitse konetta pakata ollenkaan mukaan. Ei varmaan ole kovin normaalia että näppäimistön nappeja painellessa kuuluu sellaista ääntä että pari mutteria olisi irti jossakin tuolla sisälmystössä.
Pakkausta ei tietty helpota yhtään se, että kun japanilaisesta kaupasta ostaa jotakin, se kääräistään hienohin papereihin ja pussukoihin ihan automaattisesti. Kuka niitä taideteoksia sitten raaskii avata, mukavampi ne on tunkea rinkkaan ruttuun hienoissa kääreissä. Kotona voi sitten ruttusia kääreitä avata ja miettiä että olisiko ollut kivempi jättää sekin 2g paperia Tokioon ja saada muutama kuutiomillimetri lisää tilaa.
Vaan on sitä suuria uhrauksiakin joutunut tekemään oman hyvinvointinsa ja tavaroidensa mukaantulemisen eteen. Tokioon jää kaikkea pikkumukavaa kuten hotelli Sheratonista ensimmäisenä Tokion-yönä kähvelletyt pikkupakkaukset, joista löytyy niin hammas- kuin hiusharjaakin, tohvelit, kenkienpuhdistuspyyhkeitä (?) ja hienolla Sheraton-designilla plyysätyt kirjekuoret ja -paperit. Lisäksi jälkeen jää limsatölkin kokoinen ja -näköinen purnukka, jonka juoma-aukosta olisi pitänyt kasvaa mansikka. Jäi se tölkki kuitenkin korkkaamatta, joten en saanut yhtään mansikkaa tänä kesänä. On se väärin.
Tietokone pitää kyllä sellaista ääntä nyt että kohta ei tarvitse konetta pakata ollenkaan mukaan. Ei varmaan ole kovin normaalia että näppäimistön nappeja painellessa kuuluu sellaista ääntä että pari mutteria olisi irti jossakin tuolla sisälmystössä.
sunnuntai 28. syyskuuta 2008
Viimeiset vapaapäivät
Heräsin lauantaiaamuna tajuamaan että mulla on edessä kaksi viimeistä vapaapäivää Tokiossa. Ensi viikolla pitää vielä pari päivää painaa töitä, ja sitten varhain keskiviikkoaamuna tiputan kämpän avaimen alakerran postilokeroon ja painan asuintalon ulko-oven kiinni viimeistä kertaa.
Viikonloppu on mennyt aika haikeissa tunnelmissa. Eilen sain to do -listalta vedettyä vielä pari kohtaa ylitse, kun harrastin viime hetken turismia toikkaroimalla ympäri kaupunkia tekemässä viimeisiä kiinnostavia juttuja. Kävin Tokion mainosmuseossa, jossa esiteltiin mainontaa aina Edo-aikakaudelta (v. 1600-1850) asti. Olivat varsin japanilaishenkisiä silloin muinoin, sitten 1900-luvulla tuli länsimaalainen tatsi mukaan. Museon parasta antia oli telkussa pyörivät mainokset, joita sai katsoa haluamaltaan vuosikymmeneltä. Mä katoin muutamia 70-luvun pätkiä ja non-stoppina vuoden 2006 mainoksia ja olivat kerrassaan hilpeitä ja aivan käsittämättömiä.
Mainosten jälkeen turismoin jokiristeilyllä, joka kulkee Sumida-jokea pitkin ja laivasta saa ihailla pariakymmentä erilaista siltaa. Ostelin tuliaisia Asakusan temppelikaupunginosasta, kävin kaverin kanssa Tokion yhdessä suosituimmista sushiravintoloista (kepoisa 1h 15min jonotus) ja illalla tapasin vielä kaikki kesän aikana löydetyt Couchsurfing-kaverit. Ilta oli hilpeä siihen asti, kunnes piti heittää jäähyväiset ja pohdiskeltiin, että nähdäänkö seuraavan kerran vuoden vai kymmenen päästä. Ei ollut helppoa se.
Reissu alkaa olla paketissa. Huomenna meen pankkiin tekemään tilisiirron Suomeen, se kun pohdintojeni mukaan saattaisi tulla halvemmaksi kuin käteisen raahaus ja vaihto euroiksi. Vielä on kaksi päivää aikaa ahtaa vatsa täyteen sashimia eli raakaa kalaa, sitä tuun täältä varmasti ensimmäisenä kaipaamaan. Huomenna lähteepi myös Suomeen päin paketti, joka sisältää mun loppuvuoden ruuat - sobanuudelia, tempurajauhoa, seesamisoosua, merilevää, misotahnaa. Nam.
Tokioon saapui syksy juuri sopivasti näin vähän ennen kuin hilpaisen pois. Tänään mulla loppui kolme kuukautta kestänyt shortsikausi ja jouduin vetämään pitkälahkeiset jalkaan. Asteita on enää reilu 20 C, mikä tarkoittaa että ulkona paleltaa pelkällä t-paidalla, ja ohuita huiveja on ilmestynyt katukuvaan ihmisten kauloille. Taidan jäätyä siellä Suomessa keskiviikkona.
Viikonloppu on mennyt aika haikeissa tunnelmissa. Eilen sain to do -listalta vedettyä vielä pari kohtaa ylitse, kun harrastin viime hetken turismia toikkaroimalla ympäri kaupunkia tekemässä viimeisiä kiinnostavia juttuja. Kävin Tokion mainosmuseossa, jossa esiteltiin mainontaa aina Edo-aikakaudelta (v. 1600-1850) asti. Olivat varsin japanilaishenkisiä silloin muinoin, sitten 1900-luvulla tuli länsimaalainen tatsi mukaan. Museon parasta antia oli telkussa pyörivät mainokset, joita sai katsoa haluamaltaan vuosikymmeneltä. Mä katoin muutamia 70-luvun pätkiä ja non-stoppina vuoden 2006 mainoksia ja olivat kerrassaan hilpeitä ja aivan käsittämättömiä.
Mainosten jälkeen turismoin jokiristeilyllä, joka kulkee Sumida-jokea pitkin ja laivasta saa ihailla pariakymmentä erilaista siltaa. Ostelin tuliaisia Asakusan temppelikaupunginosasta, kävin kaverin kanssa Tokion yhdessä suosituimmista sushiravintoloista (kepoisa 1h 15min jonotus) ja illalla tapasin vielä kaikki kesän aikana löydetyt Couchsurfing-kaverit. Ilta oli hilpeä siihen asti, kunnes piti heittää jäähyväiset ja pohdiskeltiin, että nähdäänkö seuraavan kerran vuoden vai kymmenen päästä. Ei ollut helppoa se.
Reissu alkaa olla paketissa. Huomenna meen pankkiin tekemään tilisiirron Suomeen, se kun pohdintojeni mukaan saattaisi tulla halvemmaksi kuin käteisen raahaus ja vaihto euroiksi. Vielä on kaksi päivää aikaa ahtaa vatsa täyteen sashimia eli raakaa kalaa, sitä tuun täältä varmasti ensimmäisenä kaipaamaan. Huomenna lähteepi myös Suomeen päin paketti, joka sisältää mun loppuvuoden ruuat - sobanuudelia, tempurajauhoa, seesamisoosua, merilevää, misotahnaa. Nam.
Tokioon saapui syksy juuri sopivasti näin vähän ennen kuin hilpaisen pois. Tänään mulla loppui kolme kuukautta kestänyt shortsikausi ja jouduin vetämään pitkälahkeiset jalkaan. Asteita on enää reilu 20 C, mikä tarkoittaa että ulkona paleltaa pelkällä t-paidalla, ja ohuita huiveja on ilmestynyt katukuvaan ihmisten kauloille. Taidan jäätyä siellä Suomessa keskiviikkona.
perjantai 26. syyskuuta 2008
Tokion tietovirrat osa 2
Löysin sattumalta herttaisen tiedotteen puhuvista roskiksista, jotka ovat syyskuun aikana kummastuttaneet ja ihastuttaneet Helsingin kaduilla. Uutinen tuntui jotenkin takapajuiselta täällä puhuvien pömpeleiden luvatussa maassa. Tokiossa en ole sentään puhuvaan roskikseen törmännyt, mutta kaikella muulla mahdollisella sitten onkin jatkuvasti asiaa.
Normaalimmasta päästä on metro- ja juna-asemat kuulutuksineen. Kuulutellaanhan niillä kaikkialla maailmassa, mutta Tokion asemilla tiedotuksentarve on vielä hitusenverran suurempi. Saapuvan junan ohella tiedotetaan pysähtymättä ohiajavasta junasta, asemalta lähtöä tekevälle junalle huikataan terveiset ja asemalle saapuvalle junalle on myös asiaa. Melkoisen tutuksi on tullut aamuiset "Ohayoo gozaimasu! Meguro, Meguro desu" eli "Hyvää huomenta! Tämä on Meguro(n asema)". Junassa sisällä tietysti kuulutetaan joka välissä niin japaniksi kuin englanniksikin että tämä juna menee sinne-ja-tänne, seuraava pysäkki on se-ja-se, ovet aukeavat x puolelta. Bonuksena tulee muutaman pysäkin välein että älä puhu kännykkään ja sulje puhelimesi mummo-invalidipaikkojen lähellä.
Myös hisseillä ja liukuportailla on omat tarinansa jaettavana. Hisseissä kailotellaan kerrosnumeroa ja parhaimmillaan kerrotaan että nyt ovet sulkeutuu. Liukuportaat muistuttaa portaiden loppupäässä että muista nostaa jalkojasi, portaat päättyvät. Rekka-autoista ja muista ei-henkilöautoista tulee välillä jotakin pilipalimusiikkia ja sitä seuraa aina samanlainen turina, mutten ole päässyt perille, mitä siinä yritetään sanoa.
Joillain palvelualojen ihmisillä on puhetulva päällä, esimerkiksi kaupan kassalla kassa sanoo jokaisen tuotteen hinnan ja/tai nimen samalla kun pimpauttaa sitä viivakoodinlukijassa. Noin yleisestikin japanilaisilla on vähän turhan paljon mulle asiaa, mihin fiksuna tyttönä vastaan yleensä hai eli joo, mitään ymmärtämättä.
Normaalimmasta päästä on metro- ja juna-asemat kuulutuksineen. Kuulutellaanhan niillä kaikkialla maailmassa, mutta Tokion asemilla tiedotuksentarve on vielä hitusenverran suurempi. Saapuvan junan ohella tiedotetaan pysähtymättä ohiajavasta junasta, asemalta lähtöä tekevälle junalle huikataan terveiset ja asemalle saapuvalle junalle on myös asiaa. Melkoisen tutuksi on tullut aamuiset "Ohayoo gozaimasu! Meguro, Meguro desu" eli "Hyvää huomenta! Tämä on Meguro(n asema)". Junassa sisällä tietysti kuulutetaan joka välissä niin japaniksi kuin englanniksikin että tämä juna menee sinne-ja-tänne, seuraava pysäkki on se-ja-se, ovet aukeavat x puolelta. Bonuksena tulee muutaman pysäkin välein että älä puhu kännykkään ja sulje puhelimesi mummo-invalidipaikkojen lähellä.
Myös hisseillä ja liukuportailla on omat tarinansa jaettavana. Hisseissä kailotellaan kerrosnumeroa ja parhaimmillaan kerrotaan että nyt ovet sulkeutuu. Liukuportaat muistuttaa portaiden loppupäässä että muista nostaa jalkojasi, portaat päättyvät. Rekka-autoista ja muista ei-henkilöautoista tulee välillä jotakin pilipalimusiikkia ja sitä seuraa aina samanlainen turina, mutten ole päässyt perille, mitä siinä yritetään sanoa.
Joillain palvelualojen ihmisillä on puhetulva päällä, esimerkiksi kaupan kassalla kassa sanoo jokaisen tuotteen hinnan ja/tai nimen samalla kun pimpauttaa sitä viivakoodinlukijassa. Noin yleisestikin japanilaisilla on vähän turhan paljon mulle asiaa, mihin fiksuna tyttönä vastaan yleensä hai eli joo, mitään ymmärtämättä.
torstai 25. syyskuuta 2008
Kulttuurieroja
Vietin juuri melkein 11 tuntia toimistolla, minkä jälkeen kotiin kävellessä ei silmät meinanneet pysyä auki. Meidänkin osastolle jäi vielä useita heppuja painamaan duunia, kun sieltä laahustin pois puoli kahdeksan jälkeen. Japanilaisilla on joku uskomaton draivi jolla ne jaksaa sellaista päivästä toiseen, tosin onneksi meidän firmassa ollaan sen verran humaaneja, että ylitöiden tekemistä ei suositella. Silti porukka viihtyy siellä aivan liikaa.
Täällä työpäivä sentään alkaa tunti tai pari myöhemmin kuin Suomessa. Meidän toimistorakennukseen on suurin ihmisvirta kello yhdeksältä. Kahdeksalta on aivan autiota ja ilmastointikin menee päälle vasta puoli yhdeksältä, joten kasiksi hiostavaan toimistoon saapuminen ei ole mitenkään nautinnollista. Meidän firma on sikäli poikkeuksellinen rakennuksen muihin firmoihin verrattuna, että meillä suurin osa jaksaa tulla töihin vasta kymmeneksi.
Koreaan verrattuna täälläkin on sentään varsin leppoisat työajat. Kollega kertoi suomalaisesta, joka muutti perheineen Koreaan ja häkeltyi paikallisten aikaisesta aamusta myöhäisiltaan kestävästä työpäivästä. Kun hän sattui kysymään paikalliselta, että milloin he näkevät lapsiaan, oli vastauksena hämmästely ja kummastelu, että miksi niitä lapsia pitäisi nähdä.
Tiistaina Korean-reissun jälkeen lentokentältä kotiin palatessa sitä taas huomasi, kuinka täyteen Tokio on ahdettu ihmisiä. Täällä ehti siihen jo sen verran turtua ettei sitä niin huomannut, ennen kuin kävi vähän tuulettumassa Korean puolella. Siellä tilaa oli runsaammin ja kadutkin leveitä. Väkeä Soulissa pitäisi olla vain pari miljoonaa vähemmän kuin Tokiossa, mutta koska kaikki asukkaat istuu koko päivän toimistossa, siellä oli turisteilla mukavasti tilaa kävellä.
Tokion ylikansoitusta.
Täällä työpäivä sentään alkaa tunti tai pari myöhemmin kuin Suomessa. Meidän toimistorakennukseen on suurin ihmisvirta kello yhdeksältä. Kahdeksalta on aivan autiota ja ilmastointikin menee päälle vasta puoli yhdeksältä, joten kasiksi hiostavaan toimistoon saapuminen ei ole mitenkään nautinnollista. Meidän firma on sikäli poikkeuksellinen rakennuksen muihin firmoihin verrattuna, että meillä suurin osa jaksaa tulla töihin vasta kymmeneksi.
Koreaan verrattuna täälläkin on sentään varsin leppoisat työajat. Kollega kertoi suomalaisesta, joka muutti perheineen Koreaan ja häkeltyi paikallisten aikaisesta aamusta myöhäisiltaan kestävästä työpäivästä. Kun hän sattui kysymään paikalliselta, että milloin he näkevät lapsiaan, oli vastauksena hämmästely ja kummastelu, että miksi niitä lapsia pitäisi nähdä.
Tiistaina Korean-reissun jälkeen lentokentältä kotiin palatessa sitä taas huomasi, kuinka täyteen Tokio on ahdettu ihmisiä. Täällä ehti siihen jo sen verran turtua ettei sitä niin huomannut, ennen kuin kävi vähän tuulettumassa Korean puolella. Siellä tilaa oli runsaammin ja kadutkin leveitä. Väkeä Soulissa pitäisi olla vain pari miljoonaa vähemmän kuin Tokiossa, mutta koska kaikki asukkaat istuu koko päivän toimistossa, siellä oli turisteilla mukavasti tilaa kävellä.
Tokion ylikansoitusta.
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
Pohjois-Korean kielletyt hedelmät
Tässä on saanut kohtalaisen monelle kertoilla että millaista oli Pohjois-Koreassa, ja kun olen koko päivän sitä jo treenannut niin kaipa voisin sitä salaista kirstua avata vähän tännekin.
Epänormaaliudet alkoi oikeastaan jo Japanissa lentokentällä, kun matkatoveri ja kollega Eeva huomasi ilmoituksen, että japanilaisilta voidaan evätä pääsy takaisin Japaniin, jos ovat käyneet P-Koreassa. Eeva sitten japanilaisena tietysti häkeltyi ja kysyi lentokentän henkilökunnalta, että mitäs se sellainen tarkoittaa. Vastaus oli tyly, "emme voi taata takaisinpääsyä". Mä läksin hotellilta sitten tapaamispaikkaa ja bussia kohti yksin klo 5.30 lauantaiaamuna, ja Eeva jätti homman väliin.
Herra Kim Jong-ilin viimeaikaisten terveysongelmien vuoksi herra ei tuona lauantaiaamuna ollut myöntänyt kellekään lupaa saapua maahan, ja siellä sitten pönötettiin rajalla ja mietittiin mitä tehdään. Jossain vaiheessa tuli tieto että saatiin lupa, ja sitten köröteltiin sisään. Rajalla tietysti syynättiin läpi moneen kertaan niin ihmiset kuin laukut.
Ennen matkaa annettiin ohjeet miten Pohjos-Koreassa toimitaan ja mitä siellä ei saa tehdä. Rajojen sisälle ei saanut viedä mitään painettua sanaa (kirjoja, lehtiä), elektroniikkaa (läppäreitä, kännyköitä, latureita, akkuja), liian tarkkoja tallennusvälineitä (kameroita joiden linssi oli yli X millimetriä halkaisijaltaan) ym. Valokuvia ei saanut ottaa kuin siellä missä erikseen sanotaan, että nyt voi kuvata. Silloinkaan ei saanut valokuvata kuin kyseisen nähtävyyden suuntaan. Bussin ikkunasta valokuvaaminen oli ehdottoman kiellettyä.
Bussikierroksen ohjelmaan kuului käynti vesiputouksella, tylsässä museossa ja jonkun muinaisen ukkelin talossa, sekä jonkun kuuluisan sillan pällistelyä ja kilpikonnapatsaiden kuonojen hiplausta. Itse käyntikohteet oli siis jokseenkin onnettomia ainakin koreaa taitamattomalle, kaikki opastukset kun tuli vain maan omalla kielellä ja englantia ei osattu. Vaan eipä mitkään P-Korean vesiputoukset olleetkaan se syy miksi sinne piti päästä käymään, vaan matkan mielenkiintoisinta antia oli jokin ihan muu.
Yhteensä meitä kulki P-Koreassa 6 bussillista ihmisiä. Bussit kulki aina letkassa, ja niiden edessä ja takana vartioi useampi henkilöauto, ettei mikään bussi lähde sooloilemaan. Jokaiseen bussiin nousi myös 3 pohjoiskorealaista vahtimaan, että ollaan siivosti. Kun bussit pysähtyi, matkanjärjestäjät kiirehti ulos muodostamaan muurin, jolla näytettiin, mihin asti oli sopivaa mennä. Käytännössä oltiin siis kuin eläimet häkissä.
Paikalliset ei saaneet tulla bussien lähelle ollenkaan, vaan jokaisen kylätien varrella 50 metrin päässä autotieltä oli vartija, jonka ohi paikalliset ei saaneet tulla. Niiden takana sitten näkyi isoja porukoita, jotka katseli meitä kiinnostuneina. Tien vieressä olevien rakennusten pihoilla ei ollut ketään, mutta kun siristeli silmiään ja katseli ikkunoista sisään (yhdessäkään huoneessa ei ollut valoja), alkoi erottaa että ikkunat oli täynnä tuijottavia nassuja. Yhdessäkään talossa ei ollut kaikki ikkunat ehjinä, vaan aina oli jossain joku sirpaleina. Noin yleisestikin talot näytti siltä, että niissä on asuttu viimeksi 20 vuotta sitten.
Kaesongin kaupungissa pääsi näkemään paikallisia edes hitusen lähempää. Vaatteissa oli eri värejä noin viisi kappaletta, ja lähes kaikilla naisilla oli polvipituinen hame ja edestä napitettava paita. Muoti oli suoraan 60-luvulta. Autotiet oli leveitä mutta autoja ei ollut yhtään lukuunottamatta paikallisbusseja, jotka olivat aivan täynnä. Paikalliset kulki polkypyörillä. Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli se 2 sekuntia kestänyt vilahdus, kun bussin ikkunasta näin jonkinlaisen koulun sisäpihalle. Pihalla oli noin 5-vuotiaita pieniä poikia varmaankin parisataa kappaletta, ja he seisoivat suoremmissa riveissä kuin me osattiin ikinä ala-asteella, vaikka kuinka yritettiin. Kaikilla oli yhtenäinen asustus, ryhti suorana, raajat ja koko keho jähmettyneinä aivan paikoilleen. Edessä seisoi joku iso jamppa jakamassa propagandaa ja opettamassa lapsia tavoille.
Etelä-Korean puolelle palatessa rajalla katsottiin kaikkien kamerasta valokuvat läpi, ettei oltu kuvattu mitään sopimatonta. Alla edes pieniä palasia siitä mitä kulissien takana on, ne ei ehkä aivan jetsulleen ole sallittuun suuntaan kuvattuja. Onneksi ei pamput rajalla huomanneet.
Kahteen ylläolevaan yritin edes jotenkin vangita talojen rähjäisyyttä. Lähes kaikki talot oli harmaita romukasoja.
Paikanpäällä näki hieman paremmin työmaata, valokuvassa ei oikein onnistunut. Ei olisi Suomen työturvallisuusvirastot tykänneet.
Epänormaaliudet alkoi oikeastaan jo Japanissa lentokentällä, kun matkatoveri ja kollega Eeva huomasi ilmoituksen, että japanilaisilta voidaan evätä pääsy takaisin Japaniin, jos ovat käyneet P-Koreassa. Eeva sitten japanilaisena tietysti häkeltyi ja kysyi lentokentän henkilökunnalta, että mitäs se sellainen tarkoittaa. Vastaus oli tyly, "emme voi taata takaisinpääsyä". Mä läksin hotellilta sitten tapaamispaikkaa ja bussia kohti yksin klo 5.30 lauantaiaamuna, ja Eeva jätti homman väliin.
Herra Kim Jong-ilin viimeaikaisten terveysongelmien vuoksi herra ei tuona lauantaiaamuna ollut myöntänyt kellekään lupaa saapua maahan, ja siellä sitten pönötettiin rajalla ja mietittiin mitä tehdään. Jossain vaiheessa tuli tieto että saatiin lupa, ja sitten köröteltiin sisään. Rajalla tietysti syynättiin läpi moneen kertaan niin ihmiset kuin laukut.
Ennen matkaa annettiin ohjeet miten Pohjos-Koreassa toimitaan ja mitä siellä ei saa tehdä. Rajojen sisälle ei saanut viedä mitään painettua sanaa (kirjoja, lehtiä), elektroniikkaa (läppäreitä, kännyköitä, latureita, akkuja), liian tarkkoja tallennusvälineitä (kameroita joiden linssi oli yli X millimetriä halkaisijaltaan) ym. Valokuvia ei saanut ottaa kuin siellä missä erikseen sanotaan, että nyt voi kuvata. Silloinkaan ei saanut valokuvata kuin kyseisen nähtävyyden suuntaan. Bussin ikkunasta valokuvaaminen oli ehdottoman kiellettyä.
Bussikierroksen ohjelmaan kuului käynti vesiputouksella, tylsässä museossa ja jonkun muinaisen ukkelin talossa, sekä jonkun kuuluisan sillan pällistelyä ja kilpikonnapatsaiden kuonojen hiplausta. Itse käyntikohteet oli siis jokseenkin onnettomia ainakin koreaa taitamattomalle, kaikki opastukset kun tuli vain maan omalla kielellä ja englantia ei osattu. Vaan eipä mitkään P-Korean vesiputoukset olleetkaan se syy miksi sinne piti päästä käymään, vaan matkan mielenkiintoisinta antia oli jokin ihan muu.
Yhteensä meitä kulki P-Koreassa 6 bussillista ihmisiä. Bussit kulki aina letkassa, ja niiden edessä ja takana vartioi useampi henkilöauto, ettei mikään bussi lähde sooloilemaan. Jokaiseen bussiin nousi myös 3 pohjoiskorealaista vahtimaan, että ollaan siivosti. Kun bussit pysähtyi, matkanjärjestäjät kiirehti ulos muodostamaan muurin, jolla näytettiin, mihin asti oli sopivaa mennä. Käytännössä oltiin siis kuin eläimet häkissä.
Paikalliset ei saaneet tulla bussien lähelle ollenkaan, vaan jokaisen kylätien varrella 50 metrin päässä autotieltä oli vartija, jonka ohi paikalliset ei saaneet tulla. Niiden takana sitten näkyi isoja porukoita, jotka katseli meitä kiinnostuneina. Tien vieressä olevien rakennusten pihoilla ei ollut ketään, mutta kun siristeli silmiään ja katseli ikkunoista sisään (yhdessäkään huoneessa ei ollut valoja), alkoi erottaa että ikkunat oli täynnä tuijottavia nassuja. Yhdessäkään talossa ei ollut kaikki ikkunat ehjinä, vaan aina oli jossain joku sirpaleina. Noin yleisestikin talot näytti siltä, että niissä on asuttu viimeksi 20 vuotta sitten.
Kaesongin kaupungissa pääsi näkemään paikallisia edes hitusen lähempää. Vaatteissa oli eri värejä noin viisi kappaletta, ja lähes kaikilla naisilla oli polvipituinen hame ja edestä napitettava paita. Muoti oli suoraan 60-luvulta. Autotiet oli leveitä mutta autoja ei ollut yhtään lukuunottamatta paikallisbusseja, jotka olivat aivan täynnä. Paikalliset kulki polkypyörillä. Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli se 2 sekuntia kestänyt vilahdus, kun bussin ikkunasta näin jonkinlaisen koulun sisäpihalle. Pihalla oli noin 5-vuotiaita pieniä poikia varmaankin parisataa kappaletta, ja he seisoivat suoremmissa riveissä kuin me osattiin ikinä ala-asteella, vaikka kuinka yritettiin. Kaikilla oli yhtenäinen asustus, ryhti suorana, raajat ja koko keho jähmettyneinä aivan paikoilleen. Edessä seisoi joku iso jamppa jakamassa propagandaa ja opettamassa lapsia tavoille.
Etelä-Korean puolelle palatessa rajalla katsottiin kaikkien kamerasta valokuvat läpi, ettei oltu kuvattu mitään sopimatonta. Alla edes pieniä palasia siitä mitä kulissien takana on, ne ei ehkä aivan jetsulleen ole sallittuun suuntaan kuvattuja. Onneksi ei pamput rajalla huomanneet.
Kahteen ylläolevaan yritin edes jotenkin vangita talojen rähjäisyyttä. Lähes kaikki talot oli harmaita romukasoja.
Paikanpäällä näki hieman paremmin työmaata, valokuvassa ei oikein onnistunut. Ei olisi Suomen työturvallisuusvirastot tykänneet.
tiistai 23. syyskuuta 2008
Soulin eksotiikkaa
Koreat tuli ja meni. Käteen jäi hämmennystä, kaaosta, palatseja ja kimchiä, sekä liikaa Korean woneja eli paikallista rahaa.
Soul muistutti hirveän paljon Pekingiä. Kaupungissa oli sekaisin moderneja pilvenpiirtäjiä ja hehkuvia ostosalueita, sekä vanhoja palatseja ja perinteisiä ulkoilmamarketteja, joissa myytiin kaikkea kankaista kumilenkkeihin ja paikalliseen ruokaan. Hintataso oli Tokiota halvempi, mutta ei mitenkään merkittävästi vaatteiden osalta, ellei halunnut marketeilta ostaa sekunda-Pradaa ja -Guccia. Julkinen liikenne oli kuitenkin huomattavasti halvempaa ja takseistakaan ei kuulemma olisi köyhtynyt kovin paljoa, ruokaa sai ehkäpä noin 20% Tokiota halvemmalla. Kahdessa päivässä oli kuitenkin aika hankala tehdä valistunutta analyysia yleisestä hintatasosta, joten kukin käyköön itse tekemässä omat päätelmänsä.
Me tavattiin yksi Couchsurfing-heppu joka ystävällisesti pyöritti meitä Soulissa yhden päivän ajan. Ilman niitä arvokkaita vinkkejä oltaisiinkin oltu melkoisen hukassa, sillä meidän etukäteisvalmistelut jäi vähän vajavaisiksi. Katseltiin presidentin palatsia ja muita hienoja pytinkejä ja maisteltiin paikallisia herkkuja kimchiä eli kiinankaalia tulisessa soosissa sekä ginseng-teetä, jonka salaisen aseen eli ginsengin pitäisi olla terveellistä ja etenkin mieskuntoa parantavaa.
Toisena päivänä pyörittiin marketeilla, eksyiltiin, etsittiin kuumeisesti hangwaa eli korealaisia keksejä tuliaisiksi toimistoon ja erityisesti ihmeteltiin aamuviiteen auki olevia tavarataloja ja 24h vuorokaudessa pyörivää markettia. Tavattiin yksi nuori suomalaisraukka joka on kolmen kuukauden työpaikkavaihdossa Soulissa ja puskee 12-tuntista päivää töissä. Maassa maan tavalla, kuulemma.
Korealaista ruokaa leimaa tulisuus ja itsetekemisen riemu, kun pöydät on varustettu grilleillä ja ruokansa saa itse kokata. Japanilaiset sunnuntaimatkailijat saapuu Souliin pikavisiiteille itsegrillatun lihan himoisina, mutta meiltä jäi sellaset testaamatta. Me grillattiin tulista (yllätys) mustekalaa ja oli oikein herkkua.
Muita jännittäviä kohteita oli Soulin yliopisto (yksi niistä noin miljoonasta), jonka College of engineeringiä (oli ruma) ja urheilustadionia (oli hieno) käytiin kuikuilemassa. Lisäksi seikkailtiin lemmikkieläinkaupoille omistetulla kadulla ja katteltiin kurttuisia koiria aivan liian pienissä häkeissä. Yöllisellä bussiajelulla ajeltiin Soulin keskellä olevalle kukkulalle ja ihailtiin kaupungin valomerta.
Temppeli ja vahdinvaihtoseremonia tjsp.
Perinteisessä korealaistalossa oli parhaillaan mainoskuvaukset käynnissä.
Marketin ruokavalikoimaa. Huomatkaa halkaistu sianpää oikealla - se töpseli on kärsä.
Aiheesta mystinen Pohjois-Korea lisää ensi jaksossa.
Soul muistutti hirveän paljon Pekingiä. Kaupungissa oli sekaisin moderneja pilvenpiirtäjiä ja hehkuvia ostosalueita, sekä vanhoja palatseja ja perinteisiä ulkoilmamarketteja, joissa myytiin kaikkea kankaista kumilenkkeihin ja paikalliseen ruokaan. Hintataso oli Tokiota halvempi, mutta ei mitenkään merkittävästi vaatteiden osalta, ellei halunnut marketeilta ostaa sekunda-Pradaa ja -Guccia. Julkinen liikenne oli kuitenkin huomattavasti halvempaa ja takseistakaan ei kuulemma olisi köyhtynyt kovin paljoa, ruokaa sai ehkäpä noin 20% Tokiota halvemmalla. Kahdessa päivässä oli kuitenkin aika hankala tehdä valistunutta analyysia yleisestä hintatasosta, joten kukin käyköön itse tekemässä omat päätelmänsä.
Me tavattiin yksi Couchsurfing-heppu joka ystävällisesti pyöritti meitä Soulissa yhden päivän ajan. Ilman niitä arvokkaita vinkkejä oltaisiinkin oltu melkoisen hukassa, sillä meidän etukäteisvalmistelut jäi vähän vajavaisiksi. Katseltiin presidentin palatsia ja muita hienoja pytinkejä ja maisteltiin paikallisia herkkuja kimchiä eli kiinankaalia tulisessa soosissa sekä ginseng-teetä, jonka salaisen aseen eli ginsengin pitäisi olla terveellistä ja etenkin mieskuntoa parantavaa.
Toisena päivänä pyörittiin marketeilla, eksyiltiin, etsittiin kuumeisesti hangwaa eli korealaisia keksejä tuliaisiksi toimistoon ja erityisesti ihmeteltiin aamuviiteen auki olevia tavarataloja ja 24h vuorokaudessa pyörivää markettia. Tavattiin yksi nuori suomalaisraukka joka on kolmen kuukauden työpaikkavaihdossa Soulissa ja puskee 12-tuntista päivää töissä. Maassa maan tavalla, kuulemma.
Korealaista ruokaa leimaa tulisuus ja itsetekemisen riemu, kun pöydät on varustettu grilleillä ja ruokansa saa itse kokata. Japanilaiset sunnuntaimatkailijat saapuu Souliin pikavisiiteille itsegrillatun lihan himoisina, mutta meiltä jäi sellaset testaamatta. Me grillattiin tulista (yllätys) mustekalaa ja oli oikein herkkua.
Muita jännittäviä kohteita oli Soulin yliopisto (yksi niistä noin miljoonasta), jonka College of engineeringiä (oli ruma) ja urheilustadionia (oli hieno) käytiin kuikuilemassa. Lisäksi seikkailtiin lemmikkieläinkaupoille omistetulla kadulla ja katteltiin kurttuisia koiria aivan liian pienissä häkeissä. Yöllisellä bussiajelulla ajeltiin Soulin keskellä olevalle kukkulalle ja ihailtiin kaupungin valomerta.
Temppeli ja vahdinvaihtoseremonia tjsp.
Perinteisessä korealaistalossa oli parhaillaan mainoskuvaukset käynnissä.
Marketin ruokavalikoimaa. Huomatkaa halkaistu sianpää oikealla - se töpseli on kärsä.Aiheesta mystinen Pohjois-Korea lisää ensi jaksossa.
torstai 18. syyskuuta 2008
Matkailu avartaa
Huomenna lennän Tokion vilinästä Soulin hulinaan ihastelemaan hieman korealaista kulttuuria. Joskus muinoin varattiin työkaverin kanssa viiden päivän matka tuohon mystiseen maahan, ja nyt on sitten odottelu pikkuhiljaa ohi ja päästään tositoimiin. Ensi tiistai on Japanissa sopivasti pyhäpäivä, joten saatiin mukavasti järkättyä tähän väliin pikku reissu.
Etelä-Korea on mulle melkoisen suuri kysymysmerkki, maasta ei oikein tiedä mitään muuta kuin palasia historiasta. Muistan sen olleen iso juttu, kun Pohjois- ja Etelä-Korean urheilijat marssivat yhtenä ryhmänä Sydneyn olympialaisten avajaisissa vuonna 2000. Silloin kai sitä alkoi vähän enempi mietiskellä, että mikäs maa se sellainen Korea on. Nyt oon tässä ahkerasti yrittänyt imeä kaikenmaailman Korea-tietoutta, ja Soul alkaa näyttää aivan tuskastuttavan mielenkiintoiselta paikalta.
Jottei sukellus Korean hienouksiin jäisi liian vajavaiseksi, makeaa täytyy tietysti saada mahan täydeltä eli Pohjois-Koreassa täytyy käydä samaan hengenvetoon. P-Koreaan taitaa nykyisin edes jotenkin päästä itsenäisenä turistinakin, mutta helpoiten itsensä järkkää sisään osallistumalla ryhmämatkalle. Meillä on noin 12-tuntinen reissu lauantaina Pohjois-Korean puolelle, jonka aikana pitäisi nähdä niin luontoa kuin kaupunkiakin. Lystille tulee hintaa 200 000 Korean wonia, puolenpäivän piipahdus Koreoiden rajoilla olisi ollut puolet halvempi.
Mikäli blogikirjoituksia ei ala seuraavan kerran ilmestyä viimeistään tiistaina, niin olen varmaan ottanut Pohjois-Koreassa valokuvan väärässä paikassa ja mut on heitetty vankilaan (hyvällä onnella).
Etelä-Korea on mulle melkoisen suuri kysymysmerkki, maasta ei oikein tiedä mitään muuta kuin palasia historiasta. Muistan sen olleen iso juttu, kun Pohjois- ja Etelä-Korean urheilijat marssivat yhtenä ryhmänä Sydneyn olympialaisten avajaisissa vuonna 2000. Silloin kai sitä alkoi vähän enempi mietiskellä, että mikäs maa se sellainen Korea on. Nyt oon tässä ahkerasti yrittänyt imeä kaikenmaailman Korea-tietoutta, ja Soul alkaa näyttää aivan tuskastuttavan mielenkiintoiselta paikalta.
Jottei sukellus Korean hienouksiin jäisi liian vajavaiseksi, makeaa täytyy tietysti saada mahan täydeltä eli Pohjois-Koreassa täytyy käydä samaan hengenvetoon. P-Koreaan taitaa nykyisin edes jotenkin päästä itsenäisenä turistinakin, mutta helpoiten itsensä järkkää sisään osallistumalla ryhmämatkalle. Meillä on noin 12-tuntinen reissu lauantaina Pohjois-Korean puolelle, jonka aikana pitäisi nähdä niin luontoa kuin kaupunkiakin. Lystille tulee hintaa 200 000 Korean wonia, puolenpäivän piipahdus Koreoiden rajoilla olisi ollut puolet halvempi.
Mikäli blogikirjoituksia ei ala seuraavan kerran ilmestyä viimeistään tiistaina, niin olen varmaan ottanut Pohjois-Koreassa valokuvan väärässä paikassa ja mut on heitetty vankilaan (hyvällä onnella).
keskiviikko 17. syyskuuta 2008
Muistilista seuraavalle kerralle
Poislähdön fiilis alkaa töissä konkretisoitua, kun siellä täällä joku huikkaa että Janni hei, joko sulla on viimeinen viikko, milloin lähdet, miltä tuntuu, mitä viet Japanista Suomeen, mitä teet viimeisinä päivinäsi. Henkilöstöhallinnon hurmaava Morita-san tuli tänään juttelemaan matkakulukorvauksista ja samalla muisteltiin sitä kuumaa heinäkuun 1. päivää, kun tupsahdin tumput suorina ja korvat märkinä firman respaan klo 10 aamulla tapaamaan Morita-sania. Kylläpä siitä tuntuu olevan kauan, vaikka aika täällä onkin mennyt vauhdilla.
Japanilainen kollega luetteli lounastauolla mulle pitkän listan ruokatuotteita, joilla saan kotonakin kokkailtua misokeittoa, tempuraa ja japanilaisia vihannespikkelssejä. Pari päivää ennen lähtöä pitäisi sitten käydä ruokakaupassa harjoittelemassa japanintaitojaan ja etsimässä näitä listalla olevia neuloja kulman takana sijaitsevasta heinäsuovasta.
Vielä pitäisi ehtiä liian moneen paikkaan ja tehdä liian monta juttua. Aika hyvin oon kuitenkin saanut tehtyä kaikkea sitä, mitä silloin heinäkuun alun kuumuudessa paperille listasin. Suurimpia näkemättä- ja tekemättäjättämisiä taitaapi olla kabuki-teatterin ja sumopainin ihastelu. Kabukia en vain dementiaani ja laiskuuttani tainnut saada aikaiseksi. Kyseessä on teatteritaide, jonka yksi esitys kestää kuutisen tuntia ja liput maksaa sen mukaisesti. Onnettomammat saa sentään ostaa reilulla 6 eurolla lipun piippuhyllylle vain yhteen kohtaukseen, eli pois olisi selvinnyt varmaankin tunnissa. Seuraavalla kerralla sitten.
Sumopainikisat alkoi juuri muutama päivä sitten Tokiossa ja televisio on pullollaan sumopainia. Liput huviin olisi maksaneet 25 eurosta ylöspäin, ja tuokin epäopiskelijaystävällinen hinta olisi ollut jälleen piippuhyllypaikasta. Kehän edustan paikasta olisi sitten saanut maksaa jotakin tähtitieteellistä, joten seuraavalla kerralla sitten sekin. Television välityksellä oon kuitenkin nautiskellut kyseisestä urheilulajista, ja kyllä se varsin sievältä näyttää. Loistavalla japaninlukutaidollani oon tulkannut taulukoista että heput on pari-kolmekymppisiä, 180-senttisiä ja 150-kiloisia.
Disney Sea Worldiakin pari tuttua Dubaista kehui niin mielettömästi, että melkein olin jo menossa. Sinnekin sitten joskus toiste.
Japanilainen kollega luetteli lounastauolla mulle pitkän listan ruokatuotteita, joilla saan kotonakin kokkailtua misokeittoa, tempuraa ja japanilaisia vihannespikkelssejä. Pari päivää ennen lähtöä pitäisi sitten käydä ruokakaupassa harjoittelemassa japanintaitojaan ja etsimässä näitä listalla olevia neuloja kulman takana sijaitsevasta heinäsuovasta.
Vielä pitäisi ehtiä liian moneen paikkaan ja tehdä liian monta juttua. Aika hyvin oon kuitenkin saanut tehtyä kaikkea sitä, mitä silloin heinäkuun alun kuumuudessa paperille listasin. Suurimpia näkemättä- ja tekemättäjättämisiä taitaapi olla kabuki-teatterin ja sumopainin ihastelu. Kabukia en vain dementiaani ja laiskuuttani tainnut saada aikaiseksi. Kyseessä on teatteritaide, jonka yksi esitys kestää kuutisen tuntia ja liput maksaa sen mukaisesti. Onnettomammat saa sentään ostaa reilulla 6 eurolla lipun piippuhyllylle vain yhteen kohtaukseen, eli pois olisi selvinnyt varmaankin tunnissa. Seuraavalla kerralla sitten.
Sumopainikisat alkoi juuri muutama päivä sitten Tokiossa ja televisio on pullollaan sumopainia. Liput huviin olisi maksaneet 25 eurosta ylöspäin, ja tuokin epäopiskelijaystävällinen hinta olisi ollut jälleen piippuhyllypaikasta. Kehän edustan paikasta olisi sitten saanut maksaa jotakin tähtitieteellistä, joten seuraavalla kerralla sitten sekin. Television välityksellä oon kuitenkin nautiskellut kyseisestä urheilulajista, ja kyllä se varsin sievältä näyttää. Loistavalla japaninlukutaidollani oon tulkannut taulukoista että heput on pari-kolmekymppisiä, 180-senttisiä ja 150-kiloisia.
Disney Sea Worldiakin pari tuttua Dubaista kehui niin mielettömästi, että melkein olin jo menossa. Sinnekin sitten joskus toiste.
tiistai 16. syyskuuta 2008
Kohteliaisuutta hyvässä ja pahassa
Paikallisten kanssa jutellessa parasta antia on se, kun ottaa puheeksi japanilaisten omituiset tavat ja kulttuuriset piirteet. Hämmästyttävän hyvin japanilaisetkin osaa pukea sanoiksi sen, mitä esimerkiksi japanilainen kommunikaatiokulttuuri oikeasti on.
Tuossa päivänä jonain tuli puheeksi paikallisen kanssa, että mistä ruoista hän ei tykkää. Inhotusta aiheuttavat ruoat hän kyllä luetteli mulle ihan sujuvasti, mutta kertoi samaan hengenvetoon sitten tarinan siitä kun oli joutunut syömään inhokkimustekalaa, koska japanilaiseen tapaan ei voinut sanoa 'ei', kun kysyttiin sopiiko mustekalaravintola porukan illanviettopaikaksi. Siinä sitä sitten syötiin vaikka yhtään ei maistunut.
Omien tutkimusteni mukaan jokainen japanilainen hihkaisee oishii (herkullista) aina kun pistää uutta ruokalajia suuhunsa, ja kehaisee kawaii (söpö) aina jos joku esittelee hänelle ostamaansa uutta paitaa/laukkua/sahanpurua/mitä vaan. Jos olisin aiemmin keksinyt, niin olisin elokuun synttäribileissä tarjonnut 'Jannin erikoista' eli jotakin ällön makuista kakkua, ja kerännyt japanilaisilta kommentteja.
Tänään työkaveri kyseli yhdestä meneillään olevasta käyttäjätutkimusesta, että onko siinä kenties japanilaisia mukana. Japseilta kun ei ole toivoakaan saada palautetta negatiivisista asioista, muuta kuin ehkä kiertelyn ja kaartelun jälkeen. Jotenkin se kuulosti ihan varteenotettavalta pointilta.
Hieman erilaista japanilaista kulttuuria on sitten se, kuinka täällä palvellaan kaikkia kuin kuninkaita ja hommat pyörii erittäin syvän kunnioituksen ja avunantosopimusten vallitessa. Erehdyin yksi päivä kysymään hiljaisella laitakaupungin juna-aseman junainfotiskillä alueen karttaa, ja neitiparka sitten etsi mulle karttaa kaikkialta seuraavat viisi minuuttia. Lopulta sitten löytyi yksi kappale jostakin, ja tyttö kovin tyytyväisenä hymyillen ojensi ainokaisensa mulle.
Palvelualttius tuli viikonloppuna puheeksi yhden japanilaisen kanssa, joka kertoi ulkomaille matkatessaan tajuavansa, kuinka hemmoteltu onkaan täällä asiakaspalvelun luvatussa maassa. Oli raukka ihan järkyttynyt ulkomailla, kuinka hommat toimii raa'assa lännessä. Täällä sitä vaan hymyillään, huudetaan irashaimaseeta tai konbanwaata ja saatetaan eksynyttä turistipoloista puoli kilometriä sen sijaan että huitaistaan kädellä, mihin suuntaan sitä kannattaisi seuraavaksi mennä eksymään.
Tuossa päivänä jonain tuli puheeksi paikallisen kanssa, että mistä ruoista hän ei tykkää. Inhotusta aiheuttavat ruoat hän kyllä luetteli mulle ihan sujuvasti, mutta kertoi samaan hengenvetoon sitten tarinan siitä kun oli joutunut syömään inhokkimustekalaa, koska japanilaiseen tapaan ei voinut sanoa 'ei', kun kysyttiin sopiiko mustekalaravintola porukan illanviettopaikaksi. Siinä sitä sitten syötiin vaikka yhtään ei maistunut.
Omien tutkimusteni mukaan jokainen japanilainen hihkaisee oishii (herkullista) aina kun pistää uutta ruokalajia suuhunsa, ja kehaisee kawaii (söpö) aina jos joku esittelee hänelle ostamaansa uutta paitaa/laukkua/sahanpurua/mitä vaan. Jos olisin aiemmin keksinyt, niin olisin elokuun synttäribileissä tarjonnut 'Jannin erikoista' eli jotakin ällön makuista kakkua, ja kerännyt japanilaisilta kommentteja.
Tänään työkaveri kyseli yhdestä meneillään olevasta käyttäjätutkimusesta, että onko siinä kenties japanilaisia mukana. Japseilta kun ei ole toivoakaan saada palautetta negatiivisista asioista, muuta kuin ehkä kiertelyn ja kaartelun jälkeen. Jotenkin se kuulosti ihan varteenotettavalta pointilta.
Hieman erilaista japanilaista kulttuuria on sitten se, kuinka täällä palvellaan kaikkia kuin kuninkaita ja hommat pyörii erittäin syvän kunnioituksen ja avunantosopimusten vallitessa. Erehdyin yksi päivä kysymään hiljaisella laitakaupungin juna-aseman junainfotiskillä alueen karttaa, ja neitiparka sitten etsi mulle karttaa kaikkialta seuraavat viisi minuuttia. Lopulta sitten löytyi yksi kappale jostakin, ja tyttö kovin tyytyväisenä hymyillen ojensi ainokaisensa mulle.
Palvelualttius tuli viikonloppuna puheeksi yhden japanilaisen kanssa, joka kertoi ulkomaille matkatessaan tajuavansa, kuinka hemmoteltu onkaan täällä asiakaspalvelun luvatussa maassa. Oli raukka ihan järkyttynyt ulkomailla, kuinka hommat toimii raa'assa lännessä. Täällä sitä vaan hymyillään, huudetaan irashaimaseeta tai konbanwaata ja saatetaan eksynyttä turistipoloista puoli kilometriä sen sijaan että huitaistaan kädellä, mihin suuntaan sitä kannattaisi seuraavaksi mennä eksymään.
maanantai 15. syyskuuta 2008
Tsukuba-san
Tulipas valloitettua sitten vielä yksi vuori Japanista. Oon edelleen sitä mieltä että musta voisi tulla uusi Gustafsson ja voisin alkaa suunnitella jo vuorikiipeilyretkeä Alpeille. Se vaan on niin mahtavaa.
Couchsurfing-sivustolla huhuiltiin kuukausi sitten halukkaita vuorivaellukselle 877 metriä korkealle Tsukuba-vuorelle ja minähän reippaana ilmoittauduin heti. Viime lauantaina sitten pistettiin hynttyyt ihan fyysisesti yhteen ja lähdettiin porukalla asuntoautolla kohti Mt. Tsukubaa, jonne ajoi kolmisen tuntia Tokiosta. Meitä oli matkassa 11 aikuista, 2 lasta, 1 koira ja 7 eri kansalaisuutta.
Lauantai-ilta vietettiin mukavasti leireillen eli levitettiin asuntoauton sisältö nurmikolle jossakin Tsukuba-sanin rinteellä ja keitettiin padassa nuotiolla ruokaa. Pimeän laskeuduttua istuttiin ringissä nuotion äärellä ja kerrottiin kauhujuttuja, samalla kun 7-vuotias nuori neiti juoksi pelokkaana edes takaisin asuntoauton ja nuotion väliä ja 3-vuotias pikkuherra soitti kitaraa. Illan aikana jouduin miljoonatta kertaa selittämään millaista on suomalainen ruoka, ja bonuskysymyksinä pohdittiin Suomen työttömyysprosenttia, elintasoa ja suomen kielen kielioppia.
Sunnuntaina sitten lähestyttiin vakavammissa merkeissä Tsukuba-sania, kun alettiin kavuta kohti huippua. Arvioitu kipuamisaika oli 100 minuuttia, mutta pikkuihmisten kanssa aikaa meni yhteensä 3 tuntia. Pikkuherrakin kiipesi ainakin 100 metriä itse, muun ajan taisi viettää iskän olkapäillä. Koira vietti ylimääräisen aikansa lätäköissä. Paluumatkalla tehtiin desilitrasta maitoa ja lusikallisesta sokeria jollain kepulikonsteilla jäätelöä. En ymmärrä miten se on mahdollista, mutta jotenkin automaagisesti noista aineksista syntyi passelia tavaraa kun ne sulki muovipussiin, pisti suljetun pussin muovirasiaan ja pussin päälle jäitä ja suolaa, ja ravisteli purkkia 10 minuuttia. Kaikenlaista sitä keksitään.
Huomatkaa horisontti vasemmalla!
Huipulla.
Couchsurfing-sivustolla huhuiltiin kuukausi sitten halukkaita vuorivaellukselle 877 metriä korkealle Tsukuba-vuorelle ja minähän reippaana ilmoittauduin heti. Viime lauantaina sitten pistettiin hynttyyt ihan fyysisesti yhteen ja lähdettiin porukalla asuntoautolla kohti Mt. Tsukubaa, jonne ajoi kolmisen tuntia Tokiosta. Meitä oli matkassa 11 aikuista, 2 lasta, 1 koira ja 7 eri kansalaisuutta.
Lauantai-ilta vietettiin mukavasti leireillen eli levitettiin asuntoauton sisältö nurmikolle jossakin Tsukuba-sanin rinteellä ja keitettiin padassa nuotiolla ruokaa. Pimeän laskeuduttua istuttiin ringissä nuotion äärellä ja kerrottiin kauhujuttuja, samalla kun 7-vuotias nuori neiti juoksi pelokkaana edes takaisin asuntoauton ja nuotion väliä ja 3-vuotias pikkuherra soitti kitaraa. Illan aikana jouduin miljoonatta kertaa selittämään millaista on suomalainen ruoka, ja bonuskysymyksinä pohdittiin Suomen työttömyysprosenttia, elintasoa ja suomen kielen kielioppia.
Sunnuntaina sitten lähestyttiin vakavammissa merkeissä Tsukuba-sania, kun alettiin kavuta kohti huippua. Arvioitu kipuamisaika oli 100 minuuttia, mutta pikkuihmisten kanssa aikaa meni yhteensä 3 tuntia. Pikkuherrakin kiipesi ainakin 100 metriä itse, muun ajan taisi viettää iskän olkapäillä. Koira vietti ylimääräisen aikansa lätäköissä. Paluumatkalla tehtiin desilitrasta maitoa ja lusikallisesta sokeria jollain kepulikonsteilla jäätelöä. En ymmärrä miten se on mahdollista, mutta jotenkin automaagisesti noista aineksista syntyi passelia tavaraa kun ne sulki muovipussiin, pisti suljetun pussin muovirasiaan ja pussin päälle jäitä ja suolaa, ja ravisteli purkkia 10 minuuttia. Kaikenlaista sitä keksitään.
Huomatkaa horisontti vasemmalla!
Huipulla.
perjantai 12. syyskuuta 2008
Koiran elämää
Kävelen aamusin töihin joenrantaa, ja pikkukatu joen vieressä vaihtuu juuri ennen duunirakennusta puistokujaksi. Oon tässä viimeisen parin viikon aikana analysoinyt eräällä puistokujan penkillä majailevia mummeleita, joilla on valtava määrä pikkusia koiria mukana. Koirat on varsin komeissa pukimissa, kaulapannoissa ja ties missä asusteissa, varsin sööttejä siis.
Kollega on myös koiraihmisiä, ja Tokion koiraihmiset on tutkimusteni mukaan aika erikoisia. Omia puudeleita puunataan oikein urakalla kaiken maailman hoitoloissa; täältä löytyy muun muassa koirahotelleja, jonne koirat viedään leikkimään jos mamma on matkoilla, ja koirakylpylöitä, joissa saa varmasti jos jonkinlaista karvanhoitoa otukselleen. Kollegan koiralla oli pari viikkoa sitten synttärit, ja juhliin tuli tietysti kasa muita koiria ja toki oli oikein kakkukin tilattu. Kun kollega on työmatkalla, koira pistetään koirahoitolaan, joka perustaa koiralle oman blogin. Blogiin henkilökunta kirjoittaa joka päivä, mitä koiralle kuuluu, ja lisäksi ottaa joka päivä karvanaamasta kuvan ja lisää sen blogiin. Omistaja voi sitten ikävissään katsella netistä miten oma mussukka voi.
Ja voi härreguud mitä kaikkea tavaraa täältä löytyykään lemmikkieläinkaupoista. Etenkin koirille on omistettu kokonaisia kauppoja, joista saa kaikkea mitä koira ikinä osaakaan pyytää joulupukilta. Ja mitä ei osaa, niin niillä voi sitten lahjoa koiraansa ihan muuten vaan.
Huomenna lähden viikonlopuksi Tsukuba-vuorelle vaeltamaan Couchsurfing-porukassa, joten turha odotella päivittelyä blogiin ennen sunnuntai-iltaa. Tsukuba-san tarjoaa kuulemma hienoja maisemia, joten mikäli säät suosii, voipi jopa olla jotain kuvia tarjolla.
Kollega on myös koiraihmisiä, ja Tokion koiraihmiset on tutkimusteni mukaan aika erikoisia. Omia puudeleita puunataan oikein urakalla kaiken maailman hoitoloissa; täältä löytyy muun muassa koirahotelleja, jonne koirat viedään leikkimään jos mamma on matkoilla, ja koirakylpylöitä, joissa saa varmasti jos jonkinlaista karvanhoitoa otukselleen. Kollegan koiralla oli pari viikkoa sitten synttärit, ja juhliin tuli tietysti kasa muita koiria ja toki oli oikein kakkukin tilattu. Kun kollega on työmatkalla, koira pistetään koirahoitolaan, joka perustaa koiralle oman blogin. Blogiin henkilökunta kirjoittaa joka päivä, mitä koiralle kuuluu, ja lisäksi ottaa joka päivä karvanaamasta kuvan ja lisää sen blogiin. Omistaja voi sitten ikävissään katsella netistä miten oma mussukka voi.
Ja voi härreguud mitä kaikkea tavaraa täältä löytyykään lemmikkieläinkaupoista. Etenkin koirille on omistettu kokonaisia kauppoja, joista saa kaikkea mitä koira ikinä osaakaan pyytää joulupukilta. Ja mitä ei osaa, niin niillä voi sitten lahjoa koiraansa ihan muuten vaan.
Huomenna lähden viikonlopuksi Tsukuba-vuorelle vaeltamaan Couchsurfing-porukassa, joten turha odotella päivittelyä blogiin ennen sunnuntai-iltaa. Tsukuba-san tarjoaa kuulemma hienoja maisemia, joten mikäli säät suosii, voipi jopa olla jotain kuvia tarjolla.
torstai 11. syyskuuta 2008
Tsukijilla kalassa
Heräsin tänään klo 5 aamulla jotta pääsisin käymään Tsukijin kalatorilla, josta koko Tokion ravintolakunta hakee auringonnoustessa kalat ja ruokkii niillä sitten kaikki meidät 12 miljoonaa nälkäistä saman päivän aikana. Onneksi oli miitinki samassa talossa asuvan kollegan kanssa, joten ei voinut painaa herätyskelloa pois päältä ja jatkaa unia.
Härdelli ja pördelli oli kyllä kalatorilla melkoinen, eikä opaskirjojen varoittelut trukin alle jäämisestä kuulostaneet enää yhtään hassuilta ja liioitelluilta. Vanhoina hyvinä aikoina turistitkin pääsi katsomaan klo 5-6.30 suoritettavaa tonnikalojen huutokauppaa, mutta sitten kun globalisaatio söi maailman ja putkautti liikaa turisteja kaikkialle, niin huutokauppa suljettiin asianosattomilta. Huhujen mukaan jossain suljetussa paikassa tuona aikana kiskotaan hylkeen kokoisia kokonaisia tonnikaloja esille ja kauppa käy kuumana kuin japanilainen sauna. Tai kuumempana.
Kyllä me sitten päästiin näkemään niitä tonnikaloja kun ne putkahti sinne myyjien tiskeille ja mun 170-senttisen varteni pituiset kalasahat taiottiin takataskusta. Oli se komiaa kun kalalta haisevat kumisaappaiset japanilaisäijät sahaa hehtaarin kokoista kalaklönttiä paloiksi ja retuuttaa niiden parkojen päitä ympäri kapeita kalavetisiä kujia. Miettikääpä sitä sitten kun seuraavan kerran pistätte purkkitonnikalaa suuhun makaronin kanssa (terkkuja kaikille opiskelijoille ja KELAlle).
Herkuttelin vielä ihailemalla kalmareita, ties minkälaisia simpukoita, merisiilejä ja muita ällöjä ennen kuin päätettiin olevamme sopivan kala-aromatisoituneita jatkamaan matkaa sushiravintolaan, josta varmasti saa maailman tuoreinta sushia. Matkalla kysyin hienosti japaniksi että 'missä päin on sushiravintola?', kyllähän se sitten löytyikin. Pistettiin suihimme aamiaiseksi parit palat tonnikalasusheja, kyseinen riisinpäällyste taisi maata vielä tunti aikaisemmin huutokaupan lattialla ja muutama tunti aikaisemmin meressä. Oli herkkua. Arvatkaa väsyttikö töissä.
Härdelli ja pördelli oli kyllä kalatorilla melkoinen, eikä opaskirjojen varoittelut trukin alle jäämisestä kuulostaneet enää yhtään hassuilta ja liioitelluilta. Vanhoina hyvinä aikoina turistitkin pääsi katsomaan klo 5-6.30 suoritettavaa tonnikalojen huutokauppaa, mutta sitten kun globalisaatio söi maailman ja putkautti liikaa turisteja kaikkialle, niin huutokauppa suljettiin asianosattomilta. Huhujen mukaan jossain suljetussa paikassa tuona aikana kiskotaan hylkeen kokoisia kokonaisia tonnikaloja esille ja kauppa käy kuumana kuin japanilainen sauna. Tai kuumempana.
Kyllä me sitten päästiin näkemään niitä tonnikaloja kun ne putkahti sinne myyjien tiskeille ja mun 170-senttisen varteni pituiset kalasahat taiottiin takataskusta. Oli se komiaa kun kalalta haisevat kumisaappaiset japanilaisäijät sahaa hehtaarin kokoista kalaklönttiä paloiksi ja retuuttaa niiden parkojen päitä ympäri kapeita kalavetisiä kujia. Miettikääpä sitä sitten kun seuraavan kerran pistätte purkkitonnikalaa suuhun makaronin kanssa (terkkuja kaikille opiskelijoille ja KELAlle).
Herkuttelin vielä ihailemalla kalmareita, ties minkälaisia simpukoita, merisiilejä ja muita ällöjä ennen kuin päätettiin olevamme sopivan kala-aromatisoituneita jatkamaan matkaa sushiravintolaan, josta varmasti saa maailman tuoreinta sushia. Matkalla kysyin hienosti japaniksi että 'missä päin on sushiravintola?', kyllähän se sitten löytyikin. Pistettiin suihimme aamiaiseksi parit palat tonnikalasusheja, kyseinen riisinpäällyste taisi maata vielä tunti aikaisemmin huutokaupan lattialla ja muutama tunti aikaisemmin meressä. Oli herkkua. Arvatkaa väsyttikö töissä.
maanantai 8. syyskuuta 2008
Tietämyksen eksplikointia
Harjottelin töissä vähän esiintymistaitoja ja englannin suullista pitämällä puolen tunnin monologin hepuille, johon kuului kaiken maailman quality managereita. Jotain ihan tärkeitä siis ehkä vissiin. Kielitaito on täällä kyllä parantunut paljon, toisaalta huomasin myös että oon alkanut puhua englantia niin kuin japanilaiset: hitaasti ja mietiskellen. Ehkä se oli kuitenkin ihan nappi valinta, kun paikalla oli yksi kohtuullisen huonoa enkkua vääntävä uusi tulokaskin.
Esiintymistaitojakin on tainnut kertyä kouraan jonkun verran, kun en oikeen osannut panikoida tuota performanssianikaan. Oikeasti mulla oli vaan 20 minuuttia aikaa mutta saatoin innostua höpöttämään vähän liikaakin. Ei ihme että luennoitsijatkin aina lätisee yliopistolla yliajalle, siinä vaan tuntee itsensä niin merkitykselliseksi kun esittelee asiaa josta kukaan muu ei tiedä mitään.
Mun hommia jatkamaan lokakuusta eteenpäin on valittu tiimin ulkopuolelta uusi henkilö, kun tiimin sisällä ei resurssit oikein riitä. Nyt saankin sitten opettaa kolmessa viikossa kaiken viisauteni jälkipolvelle, jotta homma rullaa kuun vaihteessa ja sen jälkeen ihan jetsulleen oikein.
Opiskelutermein eli tietojohtamisjargonilla ilmaistuna oon aloittanut hiljaisen tiedon siirtoprosessin, joka on tärkeä vaihe yrityksen tietämyksen hallinnassa. Pyrkimyksenä siis olisi eksplikoida ja siirtää omaa aineetonta pääomaani mahdollisimman paljon siirtymävaiheen aikana, jotta yrityksen ja etenkin tiimin toimintakyky ei kärsi.
Ei ihme että meistä tulee konsultteja, kyllähän sitä nyt rahaa kannattaa lätkiä kouraan 3000 e/kk (dippainssin alkupalkka, sanoo TEK!) jos osaa noin monta hienoa sanaa.
Esiintymistaitojakin on tainnut kertyä kouraan jonkun verran, kun en oikeen osannut panikoida tuota performanssianikaan. Oikeasti mulla oli vaan 20 minuuttia aikaa mutta saatoin innostua höpöttämään vähän liikaakin. Ei ihme että luennoitsijatkin aina lätisee yliopistolla yliajalle, siinä vaan tuntee itsensä niin merkitykselliseksi kun esittelee asiaa josta kukaan muu ei tiedä mitään.
Mun hommia jatkamaan lokakuusta eteenpäin on valittu tiimin ulkopuolelta uusi henkilö, kun tiimin sisällä ei resurssit oikein riitä. Nyt saankin sitten opettaa kolmessa viikossa kaiken viisauteni jälkipolvelle, jotta homma rullaa kuun vaihteessa ja sen jälkeen ihan jetsulleen oikein.
Opiskelutermein eli tietojohtamisjargonilla ilmaistuna oon aloittanut hiljaisen tiedon siirtoprosessin, joka on tärkeä vaihe yrityksen tietämyksen hallinnassa. Pyrkimyksenä siis olisi eksplikoida ja siirtää omaa aineetonta pääomaani mahdollisimman paljon siirtymävaiheen aikana, jotta yrityksen ja etenkin tiimin toimintakyky ei kärsi.
Ei ihme että meistä tulee konsultteja, kyllähän sitä nyt rahaa kannattaa lätkiä kouraan 3000 e/kk (dippainssin alkupalkka, sanoo TEK!) jos osaa noin monta hienoa sanaa.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Luonnon tiedettä
Löysin juuret sille miksi japanilaisista kasvaa sellaisia teknologiahirmuja. Ne viedään jo natiaisina viisikerroksiseen tiedemuseoon, jossa saa leikkiä kaikenlaisilla härveleillä ja tutustua tieteen ihmeisiin itse tekemällä. Kylläpä olisin halunnut olla lapsi itekin, kun kattelin sitä menoa ja meininkiä, kun naperoita viuhtoi joka suuntaan ja oivaltamisen riemu oli aivan suunnaton.
Tokiossa on kaksi tiedemuseota, ja jatkoin siis hyvin alkanutta museoviikonloppuani toisessa niistä. Museo oli idealtaan sama kuin Heureka Vantaalla, mutta touhuttavaa oli ziljoona kertaa enemmän. Mun lemppari oli mekaniikalle omistettu huone, jossa kulki koko huoneen ympäri pitkä kuulanmentävä rata. Lapsukaisten piti sitten vierittää kuulaa rataa pitkin tekemällä poppakonsteja, että kuula saatiin lukuisista esteistä ohi. Siinä väännettiin vipuja että saatiin liukuhihna liikkeelle, ruuvattiin ruuveja jotta saatiin esteet hinattua pois tieltä, vedettiin köydestä jotta kuulahissi nousi painovoimaa vastaan ja painettiin vipuvarsia alas jotta toisessa päässä tasanne nousisi ylös ja kuula pääsisi jatkamaan matkaa.
Muita mukavia juttuja oli mm. henkilöauton nostaminen ilmaan narusta kiskaisemalla ja maailman suurin saippuakupla jonka sisälle mahtui kolme (hetkellisesti aloillaan pysyvää) lasta. Kaiken muun mukavan lisäksi oli vielä erilaisia workshoppeja ja tieteen taikatemppujen esittelytuokioita (kuten kuvassa alla).
Iltapäivällä pakenin 30 asteen kuumuutta ja tavallista tukalamman tuntuista kosteutta Hamarikyun puutarhaan, jota kehutaan jopa Tokion kauneimmaksi. Ihan yhtä helppoa Tokion hälinän unohtaminen ei ollut kuin joissain esitteissä luvataan, kun pilvenpiirtäjät ja Tokio Tower pilkistää puiden takaa. Mutta kaunis pöpelikköhän se kyllä oli.
Tokiossa on kaksi tiedemuseota, ja jatkoin siis hyvin alkanutta museoviikonloppuani toisessa niistä. Museo oli idealtaan sama kuin Heureka Vantaalla, mutta touhuttavaa oli ziljoona kertaa enemmän. Mun lemppari oli mekaniikalle omistettu huone, jossa kulki koko huoneen ympäri pitkä kuulanmentävä rata. Lapsukaisten piti sitten vierittää kuulaa rataa pitkin tekemällä poppakonsteja, että kuula saatiin lukuisista esteistä ohi. Siinä väännettiin vipuja että saatiin liukuhihna liikkeelle, ruuvattiin ruuveja jotta saatiin esteet hinattua pois tieltä, vedettiin köydestä jotta kuulahissi nousi painovoimaa vastaan ja painettiin vipuvarsia alas jotta toisessa päässä tasanne nousisi ylös ja kuula pääsisi jatkamaan matkaa.
Muita mukavia juttuja oli mm. henkilöauton nostaminen ilmaan narusta kiskaisemalla ja maailman suurin saippuakupla jonka sisälle mahtui kolme (hetkellisesti aloillaan pysyvää) lasta. Kaiken muun mukavan lisäksi oli vielä erilaisia workshoppeja ja tieteen taikatemppujen esittelytuokioita (kuten kuvassa alla).
Iltapäivällä pakenin 30 asteen kuumuutta ja tavallista tukalamman tuntuista kosteutta Hamarikyun puutarhaan, jota kehutaan jopa Tokion kauneimmaksi. Ihan yhtä helppoa Tokion hälinän unohtaminen ei ollut kuin joissain esitteissä luvataan, kun pilvenpiirtäjät ja Tokio Tower pilkistää puiden takaa. Mutta kaunis pöpelikköhän se kyllä oli.
lauantai 6. syyskuuta 2008
Animemaailmassa
Joihinkin paikkoihin Tokiossa on lähes ylivoimaisen vaikea päästä. Yksi sellainen on keisarillinen palatsi, joka on auki kahtena päivänä vuodessa (turistit pääsee muulloinkin jos ilmottautuu kierrokselle X+100 päivää aikaisemmin) , ja toinen mokoma on Ghibli-museo. Aloin heinäkuun lopussa järkätä itseäni sisään kyseiseen Studio Ghiblin taiteita esittelevään museoon. Studio Ghibliä pyörittää Miyazaki-san ja kumppanit, ja tuloksena syntyy satumaisia animeleffoja kuten Henkien kätkemä ja Prinsessa Mononoke.
Museoon hankkiutuminen tapahtuu niin, että lippu ostetaan eräästä tietyn elintarvikeliikeketjun kaupassa olevasta automaatista, ja sehän toimii toki kokonaan japaniksi. Japanin miljoonat muksut on yhtä rakastuneita Miyazakiin kuin kaikki muutkin, joten vierailun päivämäärän ja tarkan kellonajan sisältävät tiketit kannattaa mennä taistelemaan automaatista ajoissa. Eipä ollut enää heinä-elokuun vaihteessa lippuja elokuulle jäljellä, joten sain odotella että syyskuun liput tulee myyntiin.
Museon nettisivujen etusivu antaa jo käsityksen siitä, ettei kyseessä ole ihan tavallinen museo. Eikä rakennus ihan normaalilta näytäkään, vaan pikemminkin suurelta lasten leikkilinnalta, jossa on rappusia, torneja, katoksia ja puutarha katolla. Sisätilat on aivan yhtä linnamaiset, eikä kyllä näyttelyssäkään mitään valittamista. Museon teatterissa mm. pyörii lyhyt animepätkä, jota esitetään yksinoikeudella museossa eikä missään muualla. Lapset pääsi kiipeilemään kissabussiin (leffasta My neighbor Totoro) ja aikuiset ymmärsi ehkä jotain originaaliluonnosten päälle. Parasta taisi olla juuri se, että linnoitus kuhisi iloisia ja vauhdikkaita muksuja, jotka tosiaan osasivat ottaa kaiken irti vierailusta. Olivat varsin hurmaavia.
Joitain Miyazakin tuotoksia katsellessa ei voinut kuin ihmetellä, millainen ajatusmaailma voi olla ihmisellä, joka saa sellaista jälkeä aikaan. Jotkut pienet oivallukset oli niin out-of-the-box -ajattelua, että ei voi kuin hämmästellä kuinka turmeltumaton jonkun mieli on. Walt Disneystä sanotaan, että heppu eli koko elämänsä uudelleen lapsuuttaan, eikä koskaan kasvanut aikuiseksi ja oli kohtuullisen höperö koko elämänsä. Miyazaki taitaa olla kehittänyt aivoihinsa samanlaisen muurin, ettei yhteiskunta ole päässyt tuhoamaan sitä lapsellista ajattelua jossa kaikki on mahdollista. Lapsen suusta kuulee totuuden, ja lapsen päässä liikkuu parhaat innovaatiot.
Museoon hankkiutuminen tapahtuu niin, että lippu ostetaan eräästä tietyn elintarvikeliikeketjun kaupassa olevasta automaatista, ja sehän toimii toki kokonaan japaniksi. Japanin miljoonat muksut on yhtä rakastuneita Miyazakiin kuin kaikki muutkin, joten vierailun päivämäärän ja tarkan kellonajan sisältävät tiketit kannattaa mennä taistelemaan automaatista ajoissa. Eipä ollut enää heinä-elokuun vaihteessa lippuja elokuulle jäljellä, joten sain odotella että syyskuun liput tulee myyntiin.
Museon nettisivujen etusivu antaa jo käsityksen siitä, ettei kyseessä ole ihan tavallinen museo. Eikä rakennus ihan normaalilta näytäkään, vaan pikemminkin suurelta lasten leikkilinnalta, jossa on rappusia, torneja, katoksia ja puutarha katolla. Sisätilat on aivan yhtä linnamaiset, eikä kyllä näyttelyssäkään mitään valittamista. Museon teatterissa mm. pyörii lyhyt animepätkä, jota esitetään yksinoikeudella museossa eikä missään muualla. Lapset pääsi kiipeilemään kissabussiin (leffasta My neighbor Totoro) ja aikuiset ymmärsi ehkä jotain originaaliluonnosten päälle. Parasta taisi olla juuri se, että linnoitus kuhisi iloisia ja vauhdikkaita muksuja, jotka tosiaan osasivat ottaa kaiken irti vierailusta. Olivat varsin hurmaavia.
Joitain Miyazakin tuotoksia katsellessa ei voinut kuin ihmetellä, millainen ajatusmaailma voi olla ihmisellä, joka saa sellaista jälkeä aikaan. Jotkut pienet oivallukset oli niin out-of-the-box -ajattelua, että ei voi kuin hämmästellä kuinka turmeltumaton jonkun mieli on. Walt Disneystä sanotaan, että heppu eli koko elämänsä uudelleen lapsuuttaan, eikä koskaan kasvanut aikuiseksi ja oli kohtuullisen höperö koko elämänsä. Miyazaki taitaa olla kehittänyt aivoihinsa samanlaisen muurin, ettei yhteiskunta ole päässyt tuhoamaan sitä lapsellista ajattelua jossa kaikki on mahdollista. Lapsen suusta kuulee totuuden, ja lapsen päässä liikkuu parhaat innovaatiot.
perjantai 5. syyskuuta 2008
Haluaisin avautua
Haluaisin avautua seuraavista asioista:
* Miksi ylityölait on niin kakkoja (onneks ei koske mua) "#¤%%&/.
* Miksi naapurissa asuu intialainen joka metelöi iltamyöhällä !"#"#!"#¤%&/()/&%/U
* Miksi hitossa veroprosentti on alle vuoden maassa oleville 20% *!#"V¤%&G. Eikö täällä ajatella köyhiä opiskelijoita.
* Miksi maassa ei myydä tiskiharjoja.
* Miksi sumopaini, kabuki-teatteri ja muu kulttuurinen riento on kallista.
* Miksi japanilaiset pankkitilitsydeemit on niin onnettomia.
* Miksi kaupat aukeaa vasta kympiltä.
* Miksi kukaan ei puhu englantia.
* Miksi kraanavesi maistuu pahalta.
* Miksi ulkona on niin kosteaa.
* Miksi asunnot on niin pieniä.
* Miksi metrot lopettaa kulkemisen niin aikaisin.
* Miksi kaupungissa on ihan liikaa nähtävää, koettavaa ja tehtävää.
!"#¤%&/()/(%¤#"¤%&/(.
Olen tajunnut että mulla on enää reilu kolme viikkoa armon aikaa tässä jumalaisessa nousevan auringon maassa. Psykologisesti olen irtautumisprosessissa siinä vaiheessa, että keksin kaikki mahdolliset ikävät asiat ja hellittelen itseäni ajatellen kuinka kurjia ne on. Kylläpä Tampereella onkin kaikki hyvin! Kylmä! Opiskelua! TKL:n kuskit!
Pitääkö täältä lähteä oikeasti pois.
* Miksi ylityölait on niin kakkoja (onneks ei koske mua) "#¤%%&/.
* Miksi naapurissa asuu intialainen joka metelöi iltamyöhällä !"#"#!"#¤%&/()/&%/U
* Miksi hitossa veroprosentti on alle vuoden maassa oleville 20% *!#"V¤%&G. Eikö täällä ajatella köyhiä opiskelijoita.
* Miksi maassa ei myydä tiskiharjoja.
* Miksi sumopaini, kabuki-teatteri ja muu kulttuurinen riento on kallista.
* Miksi japanilaiset pankkitilitsydeemit on niin onnettomia.
* Miksi kaupat aukeaa vasta kympiltä.
* Miksi kukaan ei puhu englantia.
* Miksi kraanavesi maistuu pahalta.
* Miksi ulkona on niin kosteaa.
* Miksi asunnot on niin pieniä.
* Miksi metrot lopettaa kulkemisen niin aikaisin.
* Miksi kaupungissa on ihan liikaa nähtävää, koettavaa ja tehtävää.
!"#¤%&/()/(%¤#"¤%&/(.
Olen tajunnut että mulla on enää reilu kolme viikkoa armon aikaa tässä jumalaisessa nousevan auringon maassa. Psykologisesti olen irtautumisprosessissa siinä vaiheessa, että keksin kaikki mahdolliset ikävät asiat ja hellittelen itseäni ajatellen kuinka kurjia ne on. Kylläpä Tampereella onkin kaikki hyvin! Kylmä! Opiskelua! TKL:n kuskit!
Pitääkö täältä lähteä oikeasti pois.
torstai 4. syyskuuta 2008
Ninjaluolassa murkinalla
Käytiin työtiimin kanssa ninjaravintolassa. Tarvitseeko siitä vielä muuta sanoa?
Sisäänkäynti oli mustassa seinässä oleva aukko, josta sukellettiin rappuset alas pimeyteen. Sitten kuunneltiin tervetulohöpinää ja vähän ninjamongerrusta joltakin hyvin ninjan näköiseltä naiselta. Yhtäkkiä nainen huusi kovaa japaniksi ja takaseinään ilmestyi ovi, josta tuli miesninja kepukkoineen ja kasvonaamioineen. Tämän ninjan perässä sitten käveltiin pilkkopimeässä käytävässä kumarrellen matalia kattopaaluja. Jossain vaiheessa matkaa koettiin vähän esteitä, kun tie oli "poikki". Onneksi ninjan kättentaputuksilla vastarannalta laskeutui silta, joten päästiin jatkamaan matkaa. Lopulta sitten päästiin avaraan luolaan, jossa oli puisia ruokatilarakenteita kahdessa kerroksessa. Kaikkialla hääräsi ninjapukuisia tarjoilijoita, ja seinät ja ylipäätään kaikki muukin mahdollinen oli tietysti mustaa.
Ruoaksi syötiin 10 ruokalajin menu, jonka mutusteluun meni lähemmäs kolme tuntia. Ei ollut tarjoilu ihan perinteisimmästä päästä, vaan eräskin keitto valmistettiin siinä pöydän vieressä pistämällä puusaaviin vihanneksia, liemisoosu ja yksi iso tulikuuma kivi, joka sitten kypsensi kaiken tarpeellisen. Laskua oli vaivainen 10 000 yeniä per pylly eli reilu 60 euroa, firma maksaa.
Viihdykettä saatiin kun paikalle saapui itsensä mestarininjaksi esitellyt heppu esittämään taikatemppuja. Oli kyllä parasta magiaa mitä oon ikinä nähnyt. Yhdessäkin tempussa kollega piti pelikorttipinoa kämmentensä välissä, ja sitten kun kämmenet hetken kuluttua avattiin, niin korttipinon paikalle oli ilmestynyt muovinen, samankokoinen ja -paksuinen laatta. Ei kuulemma ollut tuntenut mitään eroa ja oli kyllä kaverin ilmeessä näkemistä, kun avasi kämmenensä. Saman kollegan rannekellon alle iholle myös ilmestyi yksi kolikko, joka katosi pöydältä jostain ihan eri paikasta. En ymmärrä.
Onneksi showsta on videomateriaalia, joka päätettiin yhdessä tuumin syynätä kuva kuvalta läpi jekkujen paljastamiseksi.
Sisäänkäynti oli mustassa seinässä oleva aukko, josta sukellettiin rappuset alas pimeyteen. Sitten kuunneltiin tervetulohöpinää ja vähän ninjamongerrusta joltakin hyvin ninjan näköiseltä naiselta. Yhtäkkiä nainen huusi kovaa japaniksi ja takaseinään ilmestyi ovi, josta tuli miesninja kepukkoineen ja kasvonaamioineen. Tämän ninjan perässä sitten käveltiin pilkkopimeässä käytävässä kumarrellen matalia kattopaaluja. Jossain vaiheessa matkaa koettiin vähän esteitä, kun tie oli "poikki". Onneksi ninjan kättentaputuksilla vastarannalta laskeutui silta, joten päästiin jatkamaan matkaa. Lopulta sitten päästiin avaraan luolaan, jossa oli puisia ruokatilarakenteita kahdessa kerroksessa. Kaikkialla hääräsi ninjapukuisia tarjoilijoita, ja seinät ja ylipäätään kaikki muukin mahdollinen oli tietysti mustaa.
Ruoaksi syötiin 10 ruokalajin menu, jonka mutusteluun meni lähemmäs kolme tuntia. Ei ollut tarjoilu ihan perinteisimmästä päästä, vaan eräskin keitto valmistettiin siinä pöydän vieressä pistämällä puusaaviin vihanneksia, liemisoosu ja yksi iso tulikuuma kivi, joka sitten kypsensi kaiken tarpeellisen. Laskua oli vaivainen 10 000 yeniä per pylly eli reilu 60 euroa, firma maksaa.
Viihdykettä saatiin kun paikalle saapui itsensä mestarininjaksi esitellyt heppu esittämään taikatemppuja. Oli kyllä parasta magiaa mitä oon ikinä nähnyt. Yhdessäkin tempussa kollega piti pelikorttipinoa kämmentensä välissä, ja sitten kun kämmenet hetken kuluttua avattiin, niin korttipinon paikalle oli ilmestynyt muovinen, samankokoinen ja -paksuinen laatta. Ei kuulemma ollut tuntenut mitään eroa ja oli kyllä kaverin ilmeessä näkemistä, kun avasi kämmenensä. Saman kollegan rannekellon alle iholle myös ilmestyi yksi kolikko, joka katosi pöydältä jostain ihan eri paikasta. En ymmärrä.
Onneksi showsta on videomateriaalia, joka päätettiin yhdessä tuumin syynätä kuva kuvalta läpi jekkujen paljastamiseksi.
tiistai 2. syyskuuta 2008
Sieniä sateella
Kesä on palannut Tokioon, joten sen kunniaksi en jaksa kirjoitella ja esittelen vaan aiheeseen läheisesti liittyvää sateenvarjotungosta. Ihan näin pahaksi meno ei yleensä pääse, vaikka kadut onkin poikkeuksetta liian kapeita:
maanantai 1. syyskuuta 2008
Yokohaman arkkitehtuuri
Kuvat puhukoot tänään. Otteita eiliseltä:
Japanin korkeimman rakennuksen (yllä) 69. kerroksessa näytti juurikin tältä (alla).
Mikä ei kuulu joukkoon; maailmanpyörä, valaanevärakennus, laiva, linnatornit vai vasemmanpuoleinen liikenne? Miten nuo kaikki voi ylipäätään mahtua samaan valokuvaan?
Jostain sieltä pilvenpiirtäjien välistä löytyi myös Chinatownin kapeat kadut.
Japanin korkeimman rakennuksen (yllä) 69. kerroksessa näytti juurikin tältä (alla).
Mikä ei kuulu joukkoon; maailmanpyörä, valaanevärakennus, laiva, linnatornit vai vasemmanpuoleinen liikenne? Miten nuo kaikki voi ylipäätään mahtua samaan valokuvaan?
Jostain sieltä pilvenpiirtäjien välistä löytyi myös Chinatownin kapeat kadut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)