Japanin katolla

Olipa erikoinen Fuji-reissu. Herättiin aamulla klo 5.50 ja hypättiin puoli seiskan bussiin, josta kahdella vaihdolla päästiin Fujin 5. asemalle eli jonnekin n. 2300 metrin korkeuteen. Tähän matkaan menikin sitten melkein tuplasti se aika mitä oltiin arvioitu, eli yhteensä 4 tuntia. Oli ruuhkaa, tietullia ja japanilaisia yksityisautoilijoita tukkimassa tietä. Huominen maanantai on täällä pyhäpäivä (joku Marine Day), ja kaikki oli ilmeisesti päättäneet lähteä reissulle Hakoneen ja Fujille. Eipä sillä että siellä ikinä olisi kovin tyhjaa, jostain taisin lukea että 3000 ihmistä kiipeaa päivässä.

Fuji-sanin kraaterille elikäs huipulle vie muutama eri reitti, joiden vaikeustaso, pituus ja kaikki muukin mahdollinen vaihtelee. Me otettiin vissiinkin suosituin reitti. Päivä oli pilvinen eikä maisemia ollut hirväasti 5. asemalta, eika siellä kyllä ollut mitään muutakaan jännittävää paitsi kauhea kaaos japanilaisia vaeltajia, hieman turisteja ja taloittain matkamuistoputiikkeja ja ravintoloita.

Kapuamaan lähdettiin klo 11.30. Kovin pitkälle ei päästy ennenkuin todettiin, että mun ja äidin on ehkä syytä kiivetä omaa tahtia itekseen, eika yhdessä. Sovittiin että tavataan 5. asemalla ja soitellaan sitten. Illalla kuulin että äiti oli kavunnut 7. asemalta vielä hieman ylöspäin eli päässyt jonnekin hieman alle 3000 metrin. Yhteensä meidän reitillä oli asemia 9, en tiedä lasketaanko huippu kymmenenneksi.

Joskus kuudennen tai seitsemännen aseman jälkeen pilvet oli jääneet alapuolelle ja Fuji-san kohosi komeana auringonpaisteessa edessä. Rinnettä mateli siksakkia värikas jono vaeltajia, joihin kuului yllättävän paljon myös innokkaita lapsia. Heitä ei voinut kyllä kuin kadehtia, kun lapset kirmasivat innoissaan ylöspäin ja hyppivät kovin helponnäköisesti ja vailla itsesuojeluvaistoa kivenlohkareelta toiselle. Isät ja äidit tulivat sitten perässä puuskutellen. Kaikki kunnia myös sille herralle, joka kantoi 4-vuotiaan poikansa ylös selkärepussaan.

Kiipeäminen oli mahtavaa - jos mut olisi lapsena tuotu Fujille, musta olisi varmasti tullut Veikka Gustafsson. Nousu ei tuntunut liiaksi jaloissa eika sydämenpamppailu haitannut, ainoastaan kantapäähän kehittyvä rakko vähän hillitsi. Aurinko paistoi kuumasti, vuorituuli viilensi ihanasti, pilvimeri ympäröi vuorta joka puolelta ja rokki soi soittimessa. Viimeinen 300 metrin nousu (pystysuoraan mitattuna) teki mullakin tiukkaa, mutta niin lähella ei voinut enää lopettaa. Kun siinä vaiheessa oli jo 3,5 tuntia kavunnut ylämakeen yksin omien ajatustensa kanssa, alkoi taival tuntua maratonjuoksulta. Joka askel ylöspäin oli kuitenkin yksi askel lisää alaspain, mikä ei kovin paljon lämmittänyt mieltä.

Huipulle eli 3776 metriin pääsin tasan klo 16 eli vähän nopeammin kuin arvioitu nousuaika on. Tunnelma oli siellä huumaava - ihmiset polvistuivat voipuneina maahan, toiset raahustivat viimeisillä voimillaan penkeille, mutta kaikkien kasvoilla näkyi tyytyväisyys. Näky toi mieleen Tiibetin; kuluneita ruskeita penkkejä, tummatukkaisia ihmisiä lipittämässa keittoa kulhon reunasta ja pilvimassat ympärillä.

Alasmennessä eksyin omalta reitiltä toisen reitin polulle ja laskeuduin kahden tunnin kuluttua aivan väärälle lähtöasemalle. Alasmeno oli ihan hirveä, suurinpiirtein kuin olisi jyrkkää hiekkadyynia kavunnut alas niin ettei ikinä tiennyt, liukuuko seuraava askel hiekan mukana 5 vai 50 senttiä alaspain. Enkä tiennyt edes yhtään mihin laskeudun, kauanko se kestäisi, menisikö sielta busseja... Sain siltä väärälta 5. asemalta onneksi kuitenkin bussin Hakoneen ja majatalolle päin, mutta en saanut äidille soitettua enkä tiennyt olivatko tekstiviestitkään menneet läpi (no eiväthan ne olleet). Jotenkin sitten kuitenkin lopulta päästiin molemmat majatalolle, toinen bussilla ja toinen ehkä vähän vähemmän halvasti taksilla...